Istuin tavalliseen tapaan aamulla ulkona kirjoittamassa päiväkirjaani. Oli mitä kaunein aamu, aurinko paistoi lämpimästi ja puutarhani kukat tuoksuivat suloisesti, mutta tällä kertaa en kuitenkaan keksinyt mitään kirjoitettavaa, sillä ajatukseni lipuivat liki vuoden takaisissa tapahtumissa. Harvoin oli aamua jolloin en asiaa ajatellut eikä tämäkään siis ollut poikkeus. Huokaisin syvään ja katselin allapäin auki olevaa sivua. Olin teipannut alakulmaan veljeni kuvan, jossa tämä hymyili niin täynnä elämää ja onnea, tietämättä elämän nurjista puolista. Tässä kuvassa hän oli juuri alkanut seurustelemaan mukavanoloisen naisen kanssa.

En vieläkään ymmärtänyt miksi tapahtui niin kuin tapahtui. Olin kai edelleen kieltämisvaiheessa. Ei minun perheessäni voi tapahtua tälläistä, mutta niin vain tapahtui. Isäni yritti aina lohduttaa sillä, että tälläiset asiat tekevät meistä ihmisistä vahvoja. Niin kai, huokaisin aina, mutta sisimmässäni en tuntenut niin. Ei ollut oikein, että tapahtumasta ajateltiin niin. Ei se tehnyt meistä vahvempia, se teki meistä haavoittuvampia ja ajatuksistamme synkempiä. Elämä tuntuu upealta niin kauan kunnes se näyttää nurjat puolensa. Eniten minulla kävi sääliksi niitä pieniä suloisia lapsia.

Tiesin, että joskus minun täytyisi hyväksyä asia. Hyväksyä se, että veljeni sai aggressiivisen syövän eikä pystynyt sitä vastaan taistelemaan. Tyler, veljeni, oli aina niin iloinen ja täynnä elämää ja hänen elämänsä oli mallillaan. Kaunis vaimo ja kaksi ihanaa lasta, mutta sitten kaikki alkoikin menemään pieleen. Tyler kuoli ja Olivia (veljeni vaimo) murtui täysin. Hän muutti lasten kanssa pois kaupungista, koska kaikki täällä muistutti häntä liikaa elämänsä rakkaudesta. Hän muutti niinkin kauas kuin Michiganin osavaltioon ja heistä en ole sen koommin kuullut. En tiedä miltä Tylerin lapset näyttävät nyt, en tiedä millaisia persoonia he ovat, en tiedä mitään. Joka päivä haaveilen löytäväni heidät joskus, mutta Michigan on iso osavaltio. Päätäni alkaa särkemään tapahtuneiden asioiden pohtiminen ja nostan käteni ohimolleni.

Olen aivan rikki. Silloinen poikaystävänikin erosi minusta sen takia, koska ei uskonut että koskaan voisin päästää irti Tylerista. Vaikka Tyler olikin vain velipuoleni (meillä oli sama isä), niin hänestä oli tullut niin läheinen. Hänen kanssaan kävimme jääkiekko-otteluissa ja söimme karkkia niin paljon, että maha tuli kipeäksi. Nyt olen kuitenkin tavannut jonkun, johon haluaisin tutustua ja minun pitäisi ryhdistäytyä. En voi surra koko loppuelämääni veljeäni. Olivia voi, sillä Tyler oli sentään hänen miehensä ja lastensa isä. Ehkä minä toivun vielä?

// Sori nuo viivat ja muutenkin tönkkö kirjoitus, en ole kirjoittanut mitään vastaavaa sitten Dayn perheen. Kiva, jos jaksoit lukea! Tätä oli mukava tehdä, koska oli sopivan lyhyt :D

En hylkää tätä maailmaa lopullisesti, ainakin niin toivon, mutta tällä hetkellä olen ajatellut keskittyä vähän paremmin ystäviini, joita olen laiminlyönyt tietokoneen takia. En halua olla se ihminen, jolla ei ole mitään muuta elämää kuin koulu ja tietokone. Sellainen olen ollut jo muutaman vuoden.

Toivottavasti ette unohda minua, sillä minä en koskaan unohda teitä :-) En poista blogia, vaan jätän sen Dayn muodossa tänne. Ehkä jonain päivänä aloitan uuden tarinan, ehkä.

Ps. Testailin vähän aikaa sitten The Sims 3:sta, mikä oli hieman outo ja aiheutti päänsäryn. Saattaa olla että intoudun seuraavaksi sen maailmaan, koska 2 on jo niin nähty.

Hyvää syksyn alkua ja anteeksi, mutta älkää olko surullisia, kaikki loppuu aikanaan ja nyt teillä on uusia ihanempia tarinoita löydettävänä!

Kiitos kaikista kommenteistanne ja kärsivällisyydestänne :)

-Raleigh

HUOM! Blogin osoite vaihtuu ensi SUNNUNTAINA 4.7.! Uusi osoite tulee olemaan: http://lcstern.vuodatus.net

Raquel Stern

Pieni infopläjäys tai henkilöesittely tmv. on tuloillaan vielä tänään :--) Nyt menen rakentamaan Raquelille taloa! Adios!

001. Olen vain 155 cm pitkä
002. Jouduin ostamaan uudet silmälasit istuttuani edellisten päälle
003. Minua luullaan jatkuvasti paljon nuoremmaksi kuin oikeasti olen
004. Pienenä uskoin ihmeisiin
005. Rakastan tekotaiteellisuuspuuskia (esim. saatan tehdä runoja Wikipedian satunnaisesta artikkelista muutamia sanoja sieltä täältä poimien)
006. Rakastan jääkiekkoa ja olen kävelevä lätkäsanakirja
007. Haluaisin matkustaa Kanadaan
008. Olen menossa NHL Premiereen 2010 katsomaan Carolina Hurricanesin ja Minnesota Wildin välistä ottelua ensi syksynä
009. Unelmoin järkkärikamerasta
010. Unelma-ammattini olisi urheilutoimittaja (mikä ei tule koskaan tapahtumaan)
***
011. Jäätelö on ihanaa, voisin syödä vaikka koko litran paketin kerrallaan, mutta kun se ehtii sulaa ikävästi
012. Viihdyn liiankin hyvin yksin,
013. jonka johdosta olen aina koulussakin yksin ja satunnaisesti juttelen muille, en läheskään joka päivä
014. Dead Poets Society jätti minuun lähtemättömän vaikutuksen (en sitten tiedä miksi)
015. En voi juoda kahvia enkä muutenkaan siitä pidä
016. Löydän jokaisesta päivästä jotain positiivista
017. En pidä valittamisesta, mutta voin kyllä sitä kuunnella
018. Rakastan listaamista
019. Haluaisin koiran
020. Koko yön valvominen on huippua

***
021. Pidän kaikista vuodenajoista
022. Syksystä siksi, koska silloin saa juoda teetä niin paljon kuin haluaa, saa kuunnella sateenropinaa ikkunaa vasten, polttaa kynttilöitä ja möllöttää
023. Talvesta, koska silloin voi pelata jääkiekkoa
024. Keväästä, koska silloin kaikki ovat hyvällä tuulella (paitsi jos sataa)
025. Miten kesästä voisi olla pitämättä? Loma, aurinko, mökki, järvi...
026. Puhun joka päivä yksikseni englanniksi
027. Silti menen lukkoon aina, kun opettaja kysyy jotain
028. Kai Suikkanen on mielestäni nero
029. Olen antanut kaikille varpailleni P:llä alkavat nimet
030. En pidä muotiblogeista, mutta silti luen niitä

031. Luen myös muitakin blogeja ja muutamia legacyja
032. Lempinumeroni on 2,6,8 ja 15. Ai niin ja 9!
033. Itken usein ja melkein mille tahansa (viimeksi tuli kyyneleet silmiin äsken, kun luin Ilta-Sanomista TPS:n mestaruudesta kirjoitettuja artikkeleita)
034. Herb Brooks oli myös nero
035. Jostain syystä mieleeni tulee vain jääkiekkoon liittyviä faktoja
036. One Tree Hill on tv-sarjoista se paras
037. Hyllystä löytyy kaikki One Tree Hillin dvd-boksit, paitsi se uusin eli 6. kausi
038. Olen opiskellut saksaa, ranskaa ja espanjaa
039. Minulla on sukulaisia Portugalissa
040. Posiitivisuus on aina parempi kuin negatiivisuus, sillä jos pettyy niin ainakin tietää elävänsä

***
041. Kaupungilla käydessäni mukaani tarttuu paljon suuremmalla todennäköisyydellä kirja kuin vaate
042. Tosin ostin kyllä tänään uudet farkut...
043. Haluaisin opiskella venäjää, vaikka en pidäkään siitä valtiona enkä jääkiekollisesti
044. En voisi elää ilman tallentavaa digiboksia, se on niin kätevä
045. Olen murremagneetti
046. Olen sympaattinen
047. En osaa kokata
048. Suosin S-ryhmää
049. En tiedä taiteesta mitään (maalaukset, veistokset jne)
050. Kirjallisuus on kiehtovaa
***
051. Jee nyt jo yli puolen välin!
052. Minulla on pähkinäallergia
053. Pikkusiskoni on paras
054. Vihaan aikaisia aamuherätyksiä, mutta jos on vapaapäivä niin herään mielelläni aikaisin
055. Viron kieli on söpöä
056. Australian aksentti on ihana
057. Oon huono kertomaan itestäni
058. Olen aina ihan liian ajoissa joka paikassa
059. Suomen kieli kuulostaa tönköltä tv-sarjoissa
060. Mainokset ovat usein tosi tylsiä, mutta jääkiekkomainokset niin hyviä (esim. Swedish Twins on helmi)

061. Tosi tapahtumiin perustuvat elokuvat ovat aika pelottavia
062. Mun pikkuvarvas on varmaan halvaantunu, kun se ei liiku, kun toisten mukana
063. Oon vilukissa
064. Syön liikaa karkkia
065. Mulla on ollu Nomination-koru jo kolme vuotta ja se ei oo vieläkään täynnä!
066. Seuraavaksi ostan siihen vaahteranlehden, sen Kanadan lipun version
068. Olen pikkutarkka ja nipotan
069. Omistan kaksi pikkusiskoa, mutta toista näen harvemmin, enkä edes tunne niin hyvin, koska en asunut sen kanssa samassa talossa
070. Olin 3, kun vanhemmat erosivat
***
071. Ihmettelen aina miksi sukulaiset, joita näen todella harvoin sanoo: "Kyllähän sinä nyt ... olethan niin ahkera!", mistä ne tietää olenko edes?
072. Liian suorasanaiset ihmiset ovat pelottavia
073. Olen köpsä
074. Mursin kerran nilkkani trampoliinilla hyppiessäni, kun multa vietiin pomput ja tulin väärässä asennossa alas
075. En koskaan unohda sitä ääntä
076. Mulla oli violetti kipsi, johon kirjotin runoja
077. Akvaariokalat on aika kivoja
078. Melkein kaikki huonekalut tässä asunnossa on peräisin Ikeasta...
079. Olen järjettömän pihi
080. Ostan joka vuosi kalenterin ihan vain siksi, että kirjoitan joka päivälle jotain laulunsanoja tai omia ajatuksia eli pidän sitä vähän niin kuin päiväkirjana
***
081. Coldplayn The Scientist on todella hyvä kappale
082. Syön juuri tiikerijäätelöä, mums
083. Itsestään on vaikea kirjoittaa antamatta huonoa kuvaa
084. Voisin puhua ja puhua vaikka kuinka kauan sellaisen ihmisen seurassa, jonka todella tunnen
085. Rakastan jääkiekosta puhumista
086. Tykkään, kun naapurissa asuu kiva tyyppi, jonka luona on kiva käydä teellä
087. Mulla ei oo enää toista kummia, kun hän irtisanoutu
088. Sanon aina 'mää' enkä 'mä'
089. Musiikkivideot on pääasiassa rumia
090. En osaa laittaa hiuksia mitenkään
***
091. Enkä pidä kampaajalla käynnistä, koska en halua koskaan kokea sitä, kun itkee hiusten vuoksi
092. Ostan aina äidille lahjaksi Nomination-palasen
093. Sateessa olisi kiva kävellä, jos kengät ja sukat ei kastuisi
094. Pienenä saunoin saavissa
095. Oon ollu auto-onnettomuudessa amerikanraudan kyydissä ja sille ei tapahtunu mitään, mut muille autoille kyllä (ketjukolari, eikä ollu iskän vika)
096. Post it-laput on kivoja
097. Kirjoittelen niihin usein typeriä asioita, kuten "There is always hope for everything" tai "Water can make you wet"
098. En kuuntele radioissa soitettua musiikkia, mutta MTV on usein päällä ja yli 90% siitä musiikista on mielestäni järkyttävää
099. Jos soittaisin kitaraa, soittaisin sitä niin kuin Kurt Cobain eli "väärinpäin"

Nyt on viimeisen ja tärkeimmän faktan aika:

100. Mahani nimi on Uwe

Onnittelut, jos jaksoit lukea!

Tämä on osa, jota kaikki tulevat vihaamaan ja itsekin vihaan, mutta jostain kieroutuneesta syystä haluan tehdä näin, koska elämä ei mene ikinä niin kuin on suunniteltu. Harmi, että Olivia ja Tyler joutuvat sen kokemaan. Tämä on myös testi minulle kirjoittajana tai oikeastaan ensi osa enemmänkin.

Pyydän, että laitatte tämän musiikin taustalle, se kymmenkertaistaa tuon lopun. Kiitos!

Mutta nyt lukemaan....

***

Minun oli aivan pakko selvittää mitä ihmettä Tyler salasi minulta ja soitin hänen työpaikalleen Tylerin ollessa kaupassa.

”Olivia Day tässä jälleen... Niin, Tyleriä jäi vaivaamaan, että saiko hän sen huomisen vapaaksi, raukka kun ei enää ole varma asiasta.” naurahdin puhelimeen.

 ""Kyllähän hänellä on huomenna vapaata."

”Kiitos, kerronkin hänelle ettei turhaan tule töihin.” vastasin kohteliaasti ja lopetin puhelin vielä muutamien toivotusten jälkeen.

Mielenkiintoista, ajattelin ja laadin suunnitelman.

(Kuva, jossa Tylerin selkää ja Olivia opettamassa Ravenia kävelemään. Jostain syystä ei näy, en ymmärrä miksi.)

Olin juuri leikkimässä Ravenin kanssa, kun Tyler tuli kotiin kauppakassin kanssa. Hän laittoi tavarat paikoilleen, mutta jouduin ohjastamaan häntä, sillä arvasin hänen laittavan tavarat ihan väärään järjestykseen.

Tyler katseli minua ja Ravenia hieman surumielisen näköisenä, keskityin kuitenkin Raveniin, sillä en voinut enää katsoa Tyleria samalla tavalla kuin ennen, en ennen kuin saisin hänen salaisuutensa selville.

 Ravenin kanssa oli niin helppo olla, hän ei valehtelisi, hymyilisi vain. Hän oli niin rauhallinen ja kuunteli ja katseli maailmaa lapsensilmillään. Joskus toivoin, että voisin vaihtaa paikkaa hänen kanssaan. Elämä ei ollut enää niin helppoa.

Laskin keltaisen auton lattialle Ravenin selän taakse, jostain syystä tyttö halusi leikkiä autoilla eikä nukeilla.

”Höppänä, katso tänne.” sanoin nauraen Ravenille, kun hän yritti etsiä lelua sivuiltaan ja edestään.

Kun hän vihdoin löysi lelun oli pienet kasvot täynnä hymyä.

Jätin Ravenin leikkimään ja Louien nukkumaan ja menin istumaan sohvalle Tylerin viereen.

”Näytät hirveän väsyneeltä, onko kaikki kunnossa?” kysyin aidosti huolestuneena. Tyler tuntui olevan nykyään kuin varjo entisestään, hän ei edes jaksanut kinastella kanssani! Olisiko salailu vienyt miehen voimat?

”Voin ihan hyvin.” Tyler vain sanoi ja hänen kasvonsa näyttivät niin kalpeilta.

”Oletko varma? Et kai salaa nyt minulta jotain?” utelin vielä, koska en todellakaan halunnut käyttää suunnitelmaani, se tuntui niin väärältä.

”Äh, olen ihan kunnossa. Tai no jätin vessanpöntön rinkulan ylös ja ai että se vaivaa minua... Jäytää sisintäni ja korventaa sydäntäni.” Tyler sanoi täydellisellä pokerinaamalla.

En voinut itselleni mitään ja rupesin nauramaan. Ravenkin tuli olohuoneeseen, hän ei tykännyt olla yksin. Hän mieluummin vain katseli samassa huoneessa missä joku muukin oli, kuin leikki yksin.

Illalla nukahdin melkein heti sänkyyn mentyäni, koska olin aivan poikki. Oli vaikeaa antaa asioiden tapahtua niin pitkään, mutta mitä viimeisillään raskaana olisin voinut tehdä? Pelkäsin totuutta. En halunnut tietää, mutta toisaalta en voinut elää epätietoisuudessa. Minun oli pakko tietää, mutta pelkäsin että tulisin pettymään.

Tylerin ajatuksia:

Sinä yönä en saanut unta, ajattelin Oliviaa, Ravenia ja Louieta. Mikä ihana perhe minulla olikaan ja mikä salaisuus minulla silti oli. Minun olisi pakko kertoa pian... En vain tiedä miten kertoisin, tulisin särkemään jokaisen sydämen. En halua tehdä sitä. Haluan vain palata takaisin alkuun, siihen päivään kun tapasin Olivian. Siihen päivään, kun sydämeni ensimmäistä kertaa täyttyi valolla. Miksei kukaan kertonut tämän olevan näin vaikeaa?

Samassa Raven rupesi itkemään lohduttomasti lastenhuoneessa. Heräsin ja olin jo nousemassa, mutta Tyler sanoi tukahdetulla äänellä menevänsä itse.

Tyler:

Aivan kuin olisin täyttynyt rakkaudella, kun laitoin käteni Ravenin kyljille ja nostin tuon pienen ihmisen syliini. Raven lopetti itkemisen samantien, kun koskin häneen. Ihmeellistä, miten noinkin pienenä jo tietää kenen kanssa on turvallista.

”Et edes tiedä kuinka ihana pieni olento olet”, puhuin Ravenille, mutta tämä vain hymyili ja napitti pienillä ruskeilla silmillään. ”Näitkö painajaista? Älä huoli, on silti ihan turvallista mennä nukkumaan.” sanoin ja halasin vielä Ravenia, kunnes laitoin hänet takaisin kehtoon.

Louie nukkui kuten melkein kaksi kolmasosaa ajasta.

Minun on pakko kertoa pian.

Aamulla heräsin ennen Tyleriä ja annoinkin hänen nukkua, olihan sentään hänen vapaapäivänsä. Eri asia pitäisikö hän sen vai lähtisikö ”töihin”. Jos hän lähtisi jonnekin, niin vakoilisin häntä niin kauan, kunnes saisin totuuden irti.

Oli se sitten totuus, josta pitäisin tai totuus, jota vihaisin. 

Olin juuri nousemassa pois pöydästä ja korjaamassa lautastani, kun kuulin heleän ja pirteän äänen ovelta. Käännyin katsomaan ja hymyilin leveästi nähdessäni pikkusiskoni.

”Kiitos kun pääsit tulemaan.” sanoin ja Winona vain nyökkäsi hymyillen.

Vein lautaseni tiskialtaaseen ja otin Winonalle lautasellisen munakasta ja istuimme molemmat pöydän ääreen.

”En voi uskoa, että Tyler pettäisi sinua, se ei vain ole hänen tapaistaan.” Winona ihmetteli suu pyöreänä ja pudisteli samalla pienesti päätään, mutta huomasin etteivät hänen hiuksensa liikkuneet lainkaan pään mukana. Lakkaa, ajattelin ja naurahdin. 

”En minäkään, paitsi nyt en oikein voi muutakaan, en keksi mitään muuta selitystä.” sanoin hiljaisella äänellä, koska kuulin ääniä makuuhuoneesta. Mielessäni myllersi jälleen noin tsiljoona ajatusta, enkä pystynyt pitämään yhdestäkään kiinni.

Tyler tuli haukoitellen huoneeseen ja ei ensin edes huomannut Winonaa.

”Heippa Ty!” Winona sanoi pirteästi ja käännyimme molemmat katsomaan. En voinut olla ajattelematta, että Tyler oli niin väsynyt, koska ei öisin saanut unta tunnontuskiensa takia. Niin sen oli pakko olla.

Jätimme nopeasti Tylerin syömään yksin ja kävin hakemassa Louien kehdostaan, sillä Winona ei ollut vielä nähnyt ihanaa poikaamme.

”Louie, sano tädille moi!” Winona yritti, mutta Louie vain tuijotteli seinää. Olin viettänyt lasten kanssa enemmän aikaa kuin ikinä olisin uskonut, koska toisinaan vain heidän kanssaan pystyin ajattelemaan muitakin asioita, kuin Tyleria.

Annoin Louien Winonan syliin ja menin itse laittamaan astioita astianpesukoneeseen. Samalla katselin Winonaa Louien kanssa. Hieman kömpelöähän se oli, mutta löysin samalla Winonasta aivan uusia puolia, joiden en edes tiennyt olevan hänessä, sillä jo pienestä hän oli sanonut ettei haluaisi lapsia.

”Louie, on tädin mielestä yhtä söpö kuin täti itse oli pienenä.” Winona höpötteli ja en voinut olla naureskelematta laittaessani astioita koneeseen, kumarruin tasojen taakse niin ettei Winona voinut nähdä minua.

Sain tiskit korjattua ja Winona antoi Louien minulle ja hyppeli itse lastenhuoneeseen tervehtimään Raveniä. Seurasin itsekin perässä ja laitoin Louien takaisin kehtoonsa, jossa poika tuntui viettävän kaikki hetket,. Olin toisinaan ihan ymmälläni, kaksi niin rauhallista, hiljaista ja vähään tyytyvää lasta. Olin päässyt vähällä.

Istuin hetkeksi alas, vaikka minusta tuntui, että kohta Tyler ilmoittaisi lähtevänsä töihin ja minä lähtisin vakoilureissulle. Winona ja Raven tulivat paremmin kuin hyvin toimeen, mistä olinkin iloinen sillä pystyin jättämään lapset huoletta siskoni huomaan.

Äiti oli joutunut pian häiden jälkeen hoitoon, sillä hän todella luuli isän olevan vielä elossa, mutta ainakin kuulemani mukaan hän voi nykyisin ihan hyvin, kun lääkitys oli kohdallaan.

Olin aivan oikeassa. Pian Tyler ilmestyi aivan selkäni taakse.
”Pitäkää te naiset ja poika hauskaa tänään, minä lähden nyt töihin ja tulen varmaan parin tunnin päästä jo kotiin, ei pitäisi olla tänään mitään ihmeellistä.” Tyler sanoi ja vilkutti Ravenille.

Mutisin heipat ja nousin ylös heti, kun Tyler meni pois näköpiiristä.

Yritin seurata häntä sopivan matkan päästä ja pelkäsin koko ajan, että hän katsoisi taakseen ja näkisi minut. Hän tulisi olemaan niin pettynyt minuun, jos saisi tietää aikeistani... Nyt ainakin näytti siltä, että Tyler oli menossa töihin, koska lähti oikeaan suuntaan.

Näytin varmasti aivan idiootilta, kun pujahtelin piiloon vaikka minkä esineiden taakse... Puiden, postilaatikkojen, roskatynnyreiden, puhelinpisteiden...

Tulimme Tylerin työpaikan kohdalle, mutta matka ei vain pysähtynyt siihen. Se jatkui. Jotain oli tekeillä ja tunsin pienen piston sydämessäni. Tänne hänen olisi pitänyt jäädä! Sitä ei tapahtunut, joten oli aika jatkaa matkaa. Jalkani tuntuivat painavilta, kun nousin penkiltä ylös.

Seurasin pitemmän matkan takaa, kun Tyler meni suureen valkoiseen rakennukseen sisälle. Jokin puristi sydäntäni, koska nyt vasta tajusin, että jokin voisi olla pahemminkin vialla. Kävelin tärisevin jaloin lähemmäs rakennusta ja sain pienellä puistoalueella riutuneen vanhemman naisen. Hän istui penkillä aamutakki yllään ja vain tuijotti. Hän oli kuin varjo.

Tämä paikka oli sairaala.

Keräsin rohkeuteni ja astuin sisälle tähän ankeaan ja hirveän hajuiseen rakennukseen ja muistot isästäni valtasivat mieleni, mutta vain hetkeksi. Oli aika koota itsensä ja kysyä mitä varten Tyler oli tänne tullut. Yritin etsiä katseellani Tyleriä, mutta en nähnyt häntä.  

”Hei?” kysyin varovaisesti, koska palvelupisteen sairaanhoitaja-asuun pukeutunut nainen tuijotteli aivan muualle kuin minuun. ”Etsin Tyler Daytä, hän on mieheni.”jatkoin asiani loppuun ja tunsin itseni valtavan hermostuneeksi, koska halusin jo saada tietää totuuden.

”No mutta hei! Näytättepä te hyvältä tänään!” työntekijä hihkui ja olin hieman ymmälläni, koska en ihan ollut tottunut tälläiseen palveluun. ”Voisin katsoa koneeltani, mikä teidän nimenne on?”

”Olivia Day.” sanoin melkein kuin kuiskaten ja sairaanhoitaja Holbyksi itsensä esitellyt nainen istuutui tietokoneensa äärellä.

”Juu, täällä lukee miehenne tiedoissa teidän nimenne lähiomaisen kohdalla, joten voin hyvillä mielin kertoa, että miehenne meni kolmanteen kerrokseen ja voitte kysyä sieltä enemmän informaatiota.” sairaanhoitaja Holby sanoi hieman liiankin iloisella äänellä.

Lähdin kohti portaita ja jokainen askelma tuntui hirveän korkealta ja vaikealta saavuttaa. En halunnut ajatella yhtään minkä takia Tyler oli täällä. Oliko hän rampannut täällä kaiken tämän ajan eikä kertonut minulle mitään!

Huokaisin, kun portaat alkoivat loppua. Kohta olisin siellä missä en haluaisi olla, mutta koska pelot oli voitettava, niin en voinut muuta kuin jatkaa.

Vaaleat kesäkenkäni osuivat kolmannen kerroksen kivilattiaan kepeästi, vaikka oikeasti jalkani tuntuivat betonilta.

Näin uuden palvelutiskin sekä ankean huoneen, joka näytti erittäin ahdistavalta. En ollut aivan varma halusinko tietää mikä osasto tämä oli.

”Hei, olen Olivia Day ja etsin miestäni Tyler Dayta.” sanoin rauhallisella äänellä.

Jostain syystä vastaanottovirkailija näytti erittäin iloiselta ja jopa nauroi. Tuntui kummalliselta nähdä hänen nauravan, ei sairaaloissa naureta. Siellä murjotetaan ja itketään.

”Sinä olet se kuuluisa Olivia, olen kuullut sinusta paljon ja kuulostat todella hauskalta ja iloiselta ihmiseltä. Kumpa itsekin pystyisin samaan. Olen muuten Emily.” mustahiuksinen nainen sanoi, mutta vakavoitui sitten. 

”Et satu tietämään missä mieheni on? Tai minkä takia hän edes on täällä?” kysyin nopeasti. Minua ei voinut vähempää kiinnostaa tutustuminen johonkin Emily-nimiseen sairaanhoitajaan, joka oli vielä hirveän kauniskin. 

”Valitettavasti en voi sitä kertoa, koska Tyler itse ei ole halunnut sinun tietävän. Joten minulla ei ole mitään valtaa kertoa, olen pahoillani.” Emily vastasi aidosti huolestuneen näköisenä. Tämä ei tiennyt hyvää.

”Oletko nyt aivan tosissasi? Etkö mitenkään voi edes vihjata minulle mikä Tylerillä on tai ei ole?” kysyin mutristaen suutani, mutta Emily vain pudisteli päätään.

***

Kahden tunnin kuluttua

Esitin urheaa, kun saavuin kotiin ja sanoin vain Winonalle, että hän voi mennä ja että selittäisin asiat myöhemmin. Pistin lapset nukkumaan päiväunia ja heittäydyin itse sängylle.

Tämä ei voi olla totta, onko Tyler jotenkin sairas? Vakavasti? Vai onko se jotain noloa, mitä hän ei ole uskaltanut minulle kertoa. Ajatukset vilisivät päässäni niin nopealla tahdilla, että korvissani aivan suhisi. Makasin vain aloillani, kunnes jäseneni alkoivat puutua.

Vaihdoin asentoa ja käperryin kohti Tylerin puolta sängystä. Odotin vain, että Tyler tulisi kotiin. En tiedä missä hän oli, mutta ei kai sairaalassa niin kauan menisi? Kuulin Ravenin itkevän, hän ei nykyisin enää halunnut nukkua päiväunia, vaan alkoi melkein heti itkemään.

Koska halusin itse muuta ajateltavaa ja Raven näytti oikein pirteältä, jatkoimme kävelemisen harjoittemista. Sain ajatukseni vihdoin pois Tylerista ja tästä koko sotkusta ja pystyin jopa nauramaan ja siitä sain kiittää Ravenia.

Muutama horjuva askel ja Raven oli jo luonani, hän käveli! Vartin Raven jaksoikin keskittyä ja sitten alkoi taas ihan muut asiat kiinnostaa, mutta ainakin ensimmäiset askeleet oli otettu, ehkä vielä jonain päivänä käveleminen alkaisi kiinnostamaan enemmän kuin konttaaminen pölyisellä lattialla.

Otin itkevän Louien syliini ja Raven alkoi kaivelemaan lelulaatikkoa. Louie ei juurikaan itkenyt eikä muutenkaan pitänyt numeroaan itsestään, hän oli hieman erilainen kuin Raven. Raven halusi usein huomiota, mutta kyllästyi sitten aika pian.

Louien rauhoittamisessa meni jonkin aikaa ja mieleeni palasi taas Tyler. Vihdoin Louie nukahti syliini ja laskin hänet takaisin kehtoonsa.

Leikin hetken Ravenin kanssa, kunnes menin takaisin sänkyyn kieriskelemään kurjuudessani. En ehtinyt kuin hetken maata, kun kuulin oven käyvän ja pian Tyler tulikin ovensuuhun.

”Hei kulta.” Tyler sanoi ja en voinut sille mitään, aloin itkemään.

”Mikä sinulla on? Liv, miksi itket?” Tyler kysyi huolestuneena ja istui sängynreunalle.

”Näin...sinut siellä...sairaalalla.” nyyhkytin katkonaisesti ja en edes ymmärtänyt miten hölmöltä vaikutin.

”Liv...” Tyler huokaisi ja vilkaisi sitten lastenhuoneen suuntaan. ”Mennäänkö olohuoneeseen juttelemaan, ettei Raven kuule?” hän ehdotti ja nyökkäsin vain.

”Liv, en tiedä miten tämän kertoisin... En....” Tyler sanoi ja murtui sitten. ”Liv, rakastan sinua niin paljon, että en olisi koskaan uskonut rakastavani ketään näin paljoa.” Tyler jatkoi vaivalloisesti.

En voinut edes katsoa Tyleriin päin, koska minuakin rupesi jo itkettämään vaikken tiennyt mitä oli tulossa. ”Sano pois, minua alkaa vain pelottamaan, että jokin on todella pahasti vinossa. Eihän ole Ty? Sano ettei ole.” sanoin totisena ja tunsin kuinka alahuuleni alkoi väpättämään.

”Olen pahoillani Liv, en voi sanoa niin. Olen ollut kummallinen jo kauan. Se johtuu siitä, että minussa on ollut jotain vikana, on edelleen...” Tyler sanoi painaen päänsä kohti lattiaa. Pudistelin päätäni.

”Ei, ei ei.. Ty, älä vain sano...” kuiskasin sitten vaikeroiden.

”Olivia, minulla on syöpä.” Tyler henkäisi, muttei itkenyt, hänen äänensä oli tukahtunut ja raskas, mutta hän ei itkenyt. Hän oli itkenyt jo niin paljon, että oli väsynyt itkemiseen. ”Olen kuolemassa siihen, Liv. Se on levinnyt liian laajalle.”

”Eii, Tyler, ei. Miksi... miksi...” melkein huusin läpi kyynelten, kun itkin kasaan käpertyneenä lattialla. Pahin painajaiseni oli käymässä toteen.

”Älä itke kulta, meillä on vielä aikaa. Vain vähän, mutta on kuitenkin. Ajattele kaikkea mitä olemme yhdessä kokeneet näiden vuosien aikana. Se on enemmän kuin monet muut saavat. Älä itke, kulta. Liv...” Tyler kuiski korvaani, kun oli ensin nostanut minut vahvaan syleilyynsä.

Tuntui kuin jalkojeni alla ei olisi ollut mitään.

Itkin lohduttomasti ja tärisin. Hyvä, että pysyin pystyssä. Tämä ei voinut olla tapahtumassa. Aika pysähdy, mene taaksepäin, vuosia taaksepäin. Siihen hetkeen, kun tapasin Tylerin.

Aika ei mennyt eteenpäin, siinä seisoin itkien ja Tyler piti vyötäisiltäni kiinni ja kuiski lohduttavia sanoja. Ne eivät lohduttaneet. Kuiskin vain sanaa miksi. Miksi juuri Tyler?

---

Itkin tuossa lopussa.. Olen niin herkkä ja vielä kun tuo auuuuu-kohta tuosta musiikista osu tuohon loppuun, niin.... Hui. Mitä piditte? 

Itse olen tyytyväinen vain tuohon loppuun, jollain kieroutuneella tavalla rakastan sitä... Olenpas hirveä ihminen.

Suunnittelin jo ennen Olivialla pelaamistani, että ensimmäisen sukupolven teema on läheisen kuolema ja siitä selviäminen, anteeksi kun teen näin. :(

Musiikkina: Bethany Joy Galeotti ft. Enation - Feel This

***

Oli kulunut silmänräpäyksessä monta kuukautta siitä, kun menimme Tylerin kanssa naimisiin. Se tuntui niin pieneltä ajalta, sillä elämä ei ollut muuttunut mitenkään ja aivan normaalia arkea pienine riitoineen olimme eläneet. Havahduin tähän tosi asiaan eräänä aamupäivänä, kesken keittiön siivoamisen. Kuinka nopeasti elämä kulkeutuu ohitse.

Raven oli kasvanut paljon ja kohta olisi aika opettaa hänet pärjäämään elämässä.

"Lähden nyt töihin." Tyler keskeytti ajatukseni töksäytyksellä, hänellä ei todellakaan ollut hyvä aamu, nimittäin ensin hän oli rikkonut lasin ja sen jälkeen vielä kompastui mattoon. Tapahtumahan oli minusta hyvinkin huvittava, mutta jostain syystä Tyleriä ei naurattanut.

"Hyvää työpäivää, kulta." sanoin, mutta vastausta ei kuulunut. Tylerin työajat olivat nykyään hyvin vaihtelevat, milloin hän meni aikaisin aamulla töihin milloin vasta viiden aikaan illalla. Olin salaa ihmetellut asiaa, mutta kysyä en uskaltanut.

Se päivä oli hyvin paljon samanlainen kuin kaikki muutkin päiväni, nyt kun olin äitiyslomalla. Petasin sängyn ja muutenkin siivoilin aamupäivästä Ravenin jokellellessa omassa pinnasängyssään.

Raven oli niin ihana pieni olento, etten voinut saada tarpeekseni hänen hoidostaan. Nautin erityisesti melkein joka päiväisistä kylpyhetkistä. Tyttö suorastaan rakasti vettä ja loiskutteli sitä pienillä pulleilla käsillään. Unohdinkin aivan mainita, olin taas raskaana! Toivoin toista tyttöä, sillä minulla oli jo aivan täydellinen nimi mielessäni. Tyler tietenkin toivoi poikaa, josta koulia kiekkoilijan.

Suurimman osan ajasta Raven oli ihan omassa kehdossaan, sillä Northwoodista en löytänyt babysitteriä, johon tytön pistää. Maton päällä lattialla oli tietenkin yksi paikka, mutta en viitisinyt usein kylmälle lattialle Ravenia laittaa.

"Lukisiko äiti sinulle sadun?" kysyin kumartuneena sängyn ylle. Raven tuhahti ja käänteli pientä päätään kuin puistellakseen sitä kieltäytymisen merkiksi. En voinut kuin hymyillä, tästä lapsesta voisi vielä tulla jotain suurta. Tietenkin jokainen äiti ajattelee niin, enkä aikonut olla poikkeus. "No katsotaan, odotahan käyn hakemassa kirjan."

Istuuduin lattialle paksu kirja kädessäni ja aloitin lukemisen.

"Harry päätti aloittaa peruskokeella eli pyysi hakijoita jakaantumaan kymmenen henden ryhmiin ja lentämään kertaalleen kentän ympäri. Päätös oli viisas: ensimmäiset kymmenen olivat ensiluokkalaisia ja oli ilmiselvää, etteivät he olleet tottuneet lentämään..."

Puolen tunnin kuluttua lopetin lukemisen ja huomasin, että Raven nukkui.

Nukahdin itsekin sohvalle ja pian tulikin jo hämärää.

Heräsin juuri ennen kuin Tyler tuli töistä. Olin ehtinyt ottamaan hampurilaistarvikkeet esille ja taputeltua jauhelihan oikeaan muotoon, ku kuulin oven käyvän.

"Huh mikä päivä!" Tyler hengähti ja kysyi samalla mitä ruokaa olin tekemässä. "Hirveän työläs juttu se leskirouvan kuolema, siitähän lukijat haluavat lukea, mutta vaatii niin hirvittävästi taustatyötä, onneksi se uusi työntekijä aloitti tänään." hän jatkoi vielä suurieleisesti huokaisten.

"Sehän on hyvä, että saitte uuden työntekijän, jos siellä on noin paljon hommia tehtävänä. Tuntuu, että olet nykyään koko ajan töissä." sanoin jauhelihan rätinän yli ja huomasin silmäkulmastani Tylerin olevan menossa vessaan. "Muista se rinkula!"

"Joojoo!" kuului vastaus totutulla äänensävyllä, tuntui kuin Tyler olisi ollut toinen lapseni.

Hymyilin ja mietin hetken viitsisinkö kysyä tekikö Tyler työtä käskettyä, mutta en aivan ehtinyt.

"Äiti, rinkula on nyt alhaalla!" Tyler sanoi ivallisesti. Mitä minä juuri äsken ajattelin!

Saatuni hampurilaiset valmiiksi menimme molemmat olohuoneen sohvalle syömään.

"Millainen se teidän uusi työntekijänne on?" kysyin vain, koska haluan osoittaa Tylerille olevani kiinnostunut hänen asioistaan, joskus hän kritisoi minua siitä että halusin aina vain puhua omista asioistani! Niin kun se nyt pitäisi paikkaansa...

"Sofieko? No hän on kaiketi 27-vuotias, ihan mukavalta vaikutti. Hän on minun parini siinä leskirouvan hässäkässä, meidän pitää haastatella poliiseita sun muuta, kaikkihan haluavat tietää mitä hänelle tapahtui." Tyler selitti. Koko kaupunki oli varpaisillaan kyseisen tapauksen vuoksi, koska sitä epäiltiin murhaksi. "Entäs sinun päiväsi?" hän vielä kysyi kiinnostuneena.

"No kyllähän sinä tiedät minun päiväni... Ei nyt mennä sinne vielä! Onko tämä Sofie kaunis?" kysyin ihan kiusatakseni Tyleria.

"En minä tiedä, en ole katsonut." Tyler sanoi mennen vaikeaksi ja haukkasi ison palan hampurilaista, jottei tarvitsisi puhua enempää.

"Älä viitti narrata, olet MIES. Tietysti katsoit kuinka kaunis Sofie on, no sano nyt suoraan." sanoin teatraalisesti, halusin vain testata miten Tyler käyttäytyisi tälläisessä tilanteessa.

"Mitä ihmettä Olivia... No, Sofie on kai ihan nätti, mutta ei mitään verrattuna sinuun." Tyler sanoi juuri oikeilla sanoilla ja aivan ihmeissään.

***

Aamulla Tyler heräsi aikaisin ja itsekin heräsin ihanasta unestani.

"Olivia, lähden nyt töihin." Tyler kuiskasi, sillä ei ollut varma olinko edes hereillä.

"Mm... Näin unta, että sain kutsun Tylypahkaan ja sinä herätit! Ettäs kehtaat..." mumisin vielä ja nukahdin samantien uudestaan.

Heräsin kuitenkin tunnin kuluttua Ravenin itkuun, kävin ensin katsomassa että tyttö oli kunnossa, jonka jälkeen vaihdoin nopeasti vaatteet ja nostin hänet syliini.

"Niin tiedän, isiä on ikävä, isi on töissä, hän tulee illalla, sitten te voitte leikkiä." puhelin Ravenille totuttuun tapaani. Puhuin jo muutenkin ihan yksinkin ollessani ties mitä, niin nyt puhuin kahta enemmän, tosin puheeni menivät varmaankin kuuroille korville.

Raven vain hymyili äänneltyään ensin siansaksaksi kivoja asioita.

 Raven oli aika pieniruokainen, joten yleensä syötin hänet ihan seisaaltaan, koska aamuruoassa ei ikinä kovinkaan kauaa kestänyt. Samalla mietin, että voisin soittaa Tylerille ja kertoa, että Raven oli hymyillyt, kun puhuin isistä. Olin kyllä kahden vaiheilla, koska Tyler oli juuri edeltävänä päivänä sanonut, että töissä oli hirmu kiire.

Vein Ravenin köllöttelemään olohuoneen matolle ja otin puhelimen käteeni. Jouduin muistelemaan työnumeroa vähän aikaa, mutta onneksi en joutunut lunttaamaan, nimittäin en tiennyt yhtään mihin olin pistänyt lapun, jossa numero oli.

"Rutherford", kuului puhelimesta. Tylerin pomo, miksiköhän hän vastasi Tylerin työhuoneen puhelimeen, mietin.

"Olivia Day tässä hei, olisiko Tyler mahdollisesti siellä?" kysyin sormustani katsellen.

"Tyler? Ei hänellä ole tänään töitä, vapaapäivä, hänhän itse pyysi tämän ja myös eilisen vapaaksi?" Rutherford sanoi ihmetellen.

En voinut uskoa kuulemaani.

"Vapaapäivä... Ah, aivan niinpä tietenkin, olenpas hajamielinen... Noniin heihei..." sanoin vaisusti ja en voinut kuin ihmetellä kuulemaani.

Missä Tyler oli ollut eilen ja missä hän oli tänään?

Pettyneenä menin sohvalle lepäämään ja sulattelemaan kuulemaani. Raven heilutteli pieniä jalkojaan ja käsiään lattialla, hymyssä suin.

Harmittelin mielessäni, kun en tajunnut kysyä Rutherfordilta oliko Sofie todella toimituksen uusi työntekijä.

(Oho Olivian maha on taas paisunut! Perhana....)

Muutaman tunnin kuluttua Tyler tuli kotiin ja menin häntä vastaan melkein ovelle.

"Olikos sinulla mukava työpäivä?" kysyin kädet puuhkassa ja yritin vaikuttaa normaalilta, vaikka sisälläni oli varsinainen tunteiden myrsky.

"Täydellinen! Saimme hyviä tietoja poliiseilta ja Sofie jäi kirjottamaan artikkelin valmiiksi, sillä halusin tulla kotiin lempityttöjeni luokse! Kerrankin ajoissa." Tyler naureskeli.

"Aivan loistavaa..." sanoin teeskennellen erittäin iloista, vaikka todellisuudessa mieleni teki itkeä. Pettikö Tyler minua? Mikä muu voisi olla syynä...

Miltein juoksin makuuhuoneeseen. Laitoin käteni vatsakumpuni päälle. Tyler tuli perässäni ja kumartui viereeni.

"Mikä on? Liv, voitko huonosti?" Tyler kysyi aidosti huolestuneena.

"Voin ihan hyvin... Vauva voi hyvin." kuiskasin edelleen pokerinaamaa ylläpitäen. Aikoisin selvittää missä Tyler viettää päivänsä. Uskottelin mielessäni, että Tyler ei ikinä voisi pettää minua ja yritin unohtaa aiheen vähäksi aikaa.

Makasin hetken sängyllä ja nousin sitten ylös ja tallustelin vaivalloisesti keittiöön. Huomasin likaisen murokupin tiskipöydällä.

"Että sä osaat olla sika! Luuletko, että täällä on joku täyshoito! Että äitiyslomalla oleva viimeisillään raskaana oleva vaimosi on joku siistimispalvelu! Näätkö sä ton kupin tossa tiskipöydällä?"

"Näen näen, en ole sentään sokea!" Tyler huudahti naureskellen. "Hei älä nyt, yksi murokuppi vain..."

"Niinpä, hauskaa! Voitkin sitten ottaa sen noihin käpäliisi ja pestä sen. KÄSIN. Et laita sitä astianpesukoneeseen. " sanoin hymyillen ivallisesti ja osoitin vielä Tyleriä sormella.

"Ei kannata minusta välittää. Tarkkailen tässä vain. Jynssäät ne kovettuneet murot sitten kaikki sieltä irti." nipotin Tylerille, joka kyllä oli tottunut tälläiseen, joten tuskin osasi aavistaa, että olin loukkaantunut tästä kaikesta salailusta. Tuskin Tylerilla oli edes minkäänlaista aavistusta, että tiesin. Toisaalta olin vihainen Tylerille ennen kuin edes tiesin, mistä salailu johtui. Voisihan se olla, vaikka sen takia että hän suunnittelee minulle yllätystä?

 Vauvallakin oli sananen sanottavana, sillä melkoinen jalkapallon pelaaminen siellä alkoi.

"Ai että tää potkii!" vaikeroin.

"Tuun kokeilemaan, älä anna sen lopettaa vielä!" Tyler huusi.

"Hmm... Emmä kyllä tunne mitään", Tyler sanoi ensin vakavalla naamalla. "Aaa, no nyt jotain pientä liikettä tuntuu." hän jatkoi sitten naureskellen.

Nauroin harvinaisen ilmiselvää tekonaurua.

Seurasin kauempaa herkässä mielentilassa, kun Tyler otti Ravenin syliinsä. Tyler ei paljoakaan Ravenia sylissä pitänyt, vaan yleensä leikki tämän kanssa lattialla.

"Isin pieni tyttö on kohta iso! Sitten isi opettaa kuinka kävellään..." Tyler höpötteli Ravenille.

"Eikös Ravenilla ole kohta syntymäpäivät? Ai että tästä tytöstä tulee hyvä isosisko tuolle pienelle potkukoneelle!" Tyler selitti innoissaan ja ei edes huomannut, että olin melkoisen poissaoleva.

"Kuukauden kuluttua ja aivan varmasti tulee. Jos nyt pitäisi ennustaa, niin Ravenista tulee suojelevainen isosisko. Samanlainen kuin minä olen Winonalle." sanoin mietiskellen omaa lapsuuttani ja Winonaa, joka oli ehkä vieläkin itsepäisempi ja temperamenttisempi kuin minä.

 ***

N. kuukauden kuluttua

Tyler oli jatkanut töiden tekemistä kovalla tuntimäärällä, mutta vauvan parhaaksi yritin olla stressaamatta. Kohta olisi kuitenkin jo synnytyksenkin aika. Olin muutaman kerran soittanut töihin, mutta ainakin niillä kerroilla Tyler oli ollut töissä. Koitin parhaani ajatella, että Tylerilla oli varmasti oikein hyvä syy käyttäytyä niin kuin käyttäytyi.

"Liv, haluaisitko hieroa vähän raihnaisen miehen jumiutuneita lihaksia?" Tyler kysyi venytellen.

"En itseasiassa, mutta haluaisin että korjaat astianpesukoneen tai ainakin katsot onko siinä isokin vika." sanoin virnuillen Tylerille.

"Jos hierot sen jälkeen?" kuului vastaus ja pienen harkinnan jälkeen myönnyin.

Itse en halunnut sitä ähryämistä katsella ja kirosanoja kuunnella vaan suuntasin kylpyhuoneeseen siivoamaan ammeen. Olin alkanut nauttia siivoamisestakin ihan uudella tavalla, nyt kun ei oikeastaan ollut juurikaan muuta tekemistä.

"No himputti vieköön, en näe oikein mitään!" Tyler huuteli keittiöstä ja huokaisin, kai sitä pitäisi mennä osoittamaan tukea korjauspuuhiin. Tyler kun ei oikein ole mitään tekniikan ihmemies, mutta ei nyt mikään uusavutonkaan.

"Ohoooooooo!" huusi Tyler, kun sai sähköiskun ja minulta jäi varmasti puolisen kymmentä sydämen tykytystä välistä.

"Herranjestas! Tyler!" huusin nostaen käteni mahani päälle. Ei tehnyt hyvää säikähtää miltein kuoliaaksi!

"Oletko kunnossa ? Tyler?" kysyin haroen hiuksiani ja vatsassani oli hirveä tunne, vaikkakin Tyler ihan jaloillaan ollu tuon pienen iskun jälkeen. 

"Juu, huh että teki hunajata!" Tyler vaikeroi päätään pitäen, mutta tokeni suhteellisen pian iskusta.

"Kuulepas mies! Nyt astuu uudet säännöt voimaan! Sinä et missään tapauksessa koske mihinkään sähkölaitteeseen ellet tiedä varmasti mitä olet tekemässä, et sorki sinne sun tänne, kun et näe mitään. Etkä muutenkaan tee mitään vaarallista, kuten juoksentele sisällä märin jaloin! Tai kompastu maton reunaan tai putoa sängystä...." paasasin henki pihisten.

"Ihan rauhassa, Liv, olen kunnossa!" Tyler melkein nauroi.

"Arvaa mitä saat tehdä?" sanoin ottaen Tyleriä kädestä kiinni. "Siivota." jatkoin sitten nauraen ja Tylerin hymy hyytyi, mutta tiesin että se oli pelkkää näyttelemistä, oikeasti häntäkin nauratti koko juttu.

"Sovittu?" kysyin vielä ja Tyler nyökkäili hieman vastahakoisesti.

Näin yöllä painajaista, jossa lapsiveteni tuli. Heräsin kellon ollessa kaksikymmentä yli kaksi ja minusta tuntui hieman oudolta.

Heitin peiton pois valtavan mahani yltä ja tunsin jotain märkää. Lapsivesien tuleminen ei tainnutkaan olla unta.

"Ei taas.... Kesken hyvien unien!" ähkin ja yritin vääntää itseäni ylös ja samalla herätellä Tyleriä.

Nousin vaivalloisesti ylös ja katsoin ikkunasta nopeasti ulos.

Ulkona oli niin tyyni ilma, lehdet eivät edes värisseet ja kuu hohti hopeanväristä valoaan ohuiden pilvipeitteiden läpi.

"Nytkö se syntyy?" Tyler sanoi ihan unisena nousten vaivalloisesti ylös sängystä.

"No siltä vähän tuntuu! Nyt pitää mennä! Ai himpulan himpula, mikä tomera muksu täältä on tulossa!" vaikersin ja toivoin tällä kertaa ehtiväni sairaalaan.

 Muutamien päivien kuluttua saavuin takaisin kotiin potra poikavauva sylissäni. Ehdimme hyvin Tylerin kanssa sairaalaan, sillä ei tällä pojulla ollutkaan loppujen lopuksi ihan niin kiire.

"Tyler, ollaan kotona!" huutelin, kunnes huomasin miehen nukkuvan sohvalla. Olimme sopineet Tylerin kanssa jo etukäteen, että jos saisimme pojan hänen nimekseen tulisi Louie ja se päätös piti.

Tiesin, että lastenhuoneessa minua odottaisi taaperoikään ehtinyt pieni tyttöni, joten kiihdytin askeleitani. En malttanut odottaa kuinka suloinen tyttö siellä olisi.

Nostin Ravenin syliini ja aivan häikäistyin tytön söpöydestä!

"Onneksi olkoon pikkuinen! Olet nyt iso tyttö ja vielä isosisko!" höpöttelin Ravenille, joka vain nauroi iloisesti. Mikä positiivinen tyttö minulla olikaan sylissäni.

Laskin Ravenin lattialle istumaan ja astuin muutaman askeleen taakse.

***

Mitä tuumitte? 

Ou ja musiikkia olkaa hyvät (kannattaa varmaan laittaa soimaan niin ehkä osakin vaikuttaa paremmalta, kun hyvä musiikki taustalla) : Richard Harris - Will You Be There

***

Olimme sopineet papin kanssa käyvämme katsomassa mahdollista vihkitilaa, jota Tyler ehdotti. Huomasin heti ensimmäisenä kolkon lattian ja lämpimän seinän kontrastin ja se kiehtoi minua. Tuli jotenkin mieleen oma persoonani, toisinaan inhottava nipottaja, joka haastoi riitaa lähinnä mistä vaan ja toisaalta niin lämmin, sydämellinen ihminen.

Tuijotin hiljaa kohti alttaria, jossa ei oikeastaan ollut mitään. Neljä ikkunaa, nurkissa kukat. Niin pelkistettyä, mutta kiehtovaa. Tiesin samantien, että tämä olisi se paikka, jossa meidät vihittäisiin, vaikka arvelin Tylerin vinoilevan tästä, sillä hän ehdotti tätä paikkaa. Rasittava kilpailuhenkinen natiainen.

Jostain syystä huomasin sivuseinien ikkunoiden erilaisuuden ja viimeistään nyt paikka veti minua puoleensa. En ole mikään harras uskovainen, jos edes olen uskovainen, en tiedä. Paikka oli niin omituinen, hassu, nurinkurinen, että se tuntui aivan omalta. Tunsin itsekin olevani nurinkurinen, jollain kummallisella arkisella tavalla.

Vieressäni tunsin Tylerin hymyilevän rasittavaa omahyväistä "Mitäs minä sanoin" -hymyään ja mieleni teki tökkäistä häntä kylkiluun alapuolelle ja kohotinkin jo kättäni, mutta sitten muistin olevani kirkossa, joten jätin aikeeni myöhemmälle ajankohdalle.

Katseeni kiinnittyi kauniisiin vaalen oranssihtaviin kukkiin ja hetkeksi mieleni palasi ajalle, jolloin olin vasta kahdeksan vuotias. Mummini rakasti oranssia ja hänen kotinsa oli täynnä oransseja koriste-esineita, oranssin sävyisiä maisemia, mitä tahansa. Hän oli ihan hupsu rokkimummi, joka ei suostunut taipumaan normeihin, hän ei ollut pullan tuoksuinen mummo, vaan lähinnä Subway-riippuvainen.

Tyler rykäisi kurkkuaan ja palasin takaisin siihen hetkeen.

Huomasin papin istuvan siviilivaatteissaan etupenkissä ja lähdin kohti alttaria. En uskaltanut puhua mitään, sillä en tiennyt oliko hän rukoilemassa, olisi ollut aivan julkeaa keskeyttää hartaan miehen rukoukset, eikö vain olisikin? Kuljin pienin askelin kohti penkkiriviä, jossa hän istui täysin hievahtamatta. Pelkäsin jo löytäväni hänet murhattuna kirkonpenkkiin, kunnes hän liikahti ja tajusin katsoneena aivan liikaa CSI New Yorkia.

"Sää oot kaiketi Olivia, jos saanen sinutella. Mää olen Jeremiah Hero ja aion vihkiä teijjät.  Ihan siviiliasussa männään, mutta eipä se taida teitä haitata." Jeremiah, siis pappi, sanoi noustuaan ylös ja tultuaan minua vastaan. Hän nosti kätensä kätelläkseen ja tartuin siihen. Kylmä käsi, totesin.

"Niin, olen Olivia Day ja taustalla on Tyler tuleva Day, ööm, hauska tavata pappi Hero." sanoin naureskellen mielessäni miehen sukunimelle. "

"Praise the Lord!!" kuulin Jeremiah Heron huutavan, mutta se taisikin olla vain kuvitelmaa, en ollut aivan varma. "Tähänhän vois tulla tiiättekös semmonen vihkikaari, nääs vois näyttää aika pirun hyvältä, miten työ nyt ite sitten tykkäätte. No semmonen perussetti vois olla aika jees." Jeremiah sanoi käsiään levitellen.

"Perussetti?" kysyin hölmistyneenä, sillä minulla ei ollut mitään aavistustakaan mitä se tarkoitti, eikä tuntunut olevan Tylerillakaan, joka vain virnuili seinille ja yritti vältellä pastorin katsetta. Mokoma pelkuri, saisi vielä kuulla tästä, kunhan pääsisimme kotiin...

"No kylhän sää nyt tiedät, se normaali toimitus ja valojen vaihot sun muut hässäkät. Haluutteko työ lausua omat valat vai ottaanko ne kankeat normiversiot? No ei tarvihte päättää nyt, saatte katella ympärilleni ja fiilistellä, pirautelkaa mulle sitten luuriin, niin sovitaan asiat." Jeremiah sanoi rempseästi ja naureskeli vielä päälle. Ilmeisesti hölmistyneelle ilmeelleni, sillä en tiennyt pappien olevan näin rentoja! Luulin heidän olevan kankeita vanhoja pieruja, joissa ei olisi pisaraakaan elämäniloa, mutta olinpahan väärässä.

Nyökkäsin vain papille ja sanoin jotain niinkin tyhmää, kuin "Rimpautellaan!"

Istuimme vielä hetkeksi fiilistelemään kirkkoa ja sen tunnelmaa.

"Pakko myöntää, tällä kertaa valitsit aivan oikein! Pappikin on aivan hulvaton, toivottavasti ei kangistu tuosta itse toimitukseen, en halua sen olevan niin jäykkä kuin normaalisti!" selitin silmät hehkuen onnesta täynnä, häistäni, siis meidän häistämme, tulisi aivan täydelliset.

***

 "Kenelle soitat tähän aikaan illasta?" Tyler ihmetteli, kun aloitin näppäilemään puhelinnumeroa puoli yhdentoista aikaan illalla.

"Arvaa kerronko sinulle!" sanoin ärsyttääkseeni Tyleria. "Rakastajalleni Sidney Crosbylle tietenkin."

"Äh, olet ärsyttävä!"

Lopetin nauramisen, kun kuulin langan toisesta päästä jotain puhetta. "Winona, ootko se sinä?" kysyin, koska en kuullut aikaisemmin vastausta.

"Olenpa hyvinkin, mitäs sinä tänne soittelet?" kuulin Winonan vastaavaan puhelimeen ja nyrpistin nenääni, sillä Winona oli aina yhtä ärsyttävällä päällä.

"Kuule sisko, saat tehdä isosiskollesi häämekon, mehän sovittiin siitä jo kymmenen vuotta sitten." sanoin puhelimeen ja sovimme puvusta pikkusiskoni kanssa, joka muuten valmistui aivan hetki sitten vaatesuunnittelijaksi.

***

Hääpäivä

 Aamu oli jo pitkällä, kun vihdoin pääsin kampaajaltani pois. Istuin meikkauspöydän ääreen , jonka olin tilan puutteessa heivannut Ravenin huoneeseen ja tarkastelin itseäni peilistä. Päätin kampauksekseni ihan yksinkertaisen kampauksen, jossa tuuheat hiukseni pääsivät pääosaan.

Hääpuvun suunnitteli Winona ja olin aivan ihastunut siihen, se oli perinteinen valkoinen, mutta paljettimainen yläosa toi pirteyttä muuten niin tavalliseen mekkoon.

En voinut uskoa, että nyt tosiaan oli se päivä, jota olin jo kauan odottanut. Tunsin itseni kauniiksi morsiameksi ja nyt oli vain välteltävä Tyleria, sillä halusin tyrmätä hänet kauneudellani vasta kirkossa.

Olin järjestänyt Ravenille lapsenvahdin, Tylerin tädin, joka ateistina ei halunnut tulla kirkkoon. Otin Ravenin, suloisen pienen ja paljon hymyilevän tytön, syliini viimeistä kertaa neitinä. "Äiti ja isi menee tänään naimisiin, Raven. Täti tulee hoitamaan, olethan kiltti tyttö?" lepertelin, kunnes kuulin askelia takaani.

Käännyin ja kauhukseni näin Tylerin. Aloin näkemään punaista, sillä olimme sopineet, että olen Ravenin huoneessa siihen asti, kunnes Tyler lähtee kirkolle ja lähden itse perässä.

"Etkö sinä tampio muista mitä me sovittiin?! Aina onnistut pilaamaan kaiken! Oli kyseessä sitten seinien maalaus tai ihan mikä tahansa niin aina menee pieleen!"

"Sanopa yksikin maalauskerta, kun olen maalannut huonosti!" Tyler intti vastaan.

"No voi... No en kiroile, mikä himpulan pointti toi nyt oli?! Se seinän maalaaminen oli vaan esimerkki, ESIMERKKI! Meidän ei pitänyt nähdä ennen kirkkoa ja siinä sinä vaan seisot! Antaa heittää! Nyt häät menee ihan huonosti, senkin... senkin... senkin huonon onnen lähettiläs!" motkotin, mutta en huutanut, sillä Ravenin kuullen en halunnut riidellä, sillä vaikkakaan hän ei ehkä ymmärtänytkään, niin lasten edessä ei riidellä.

Olisin jatkanut motkottamistani, ellen olisi huomannu Tylerin silmäkulmassa kyyneltä.

Suljin Tylerin tiukkaan syleilyyn sanomatta sanaakaan.

"Liv, halusin vain nähdä kuinka satumaisen kaunis olet, en voinut vastustaa kiusausta ja menin aivan sekaisin, koska näytät niin kauniilta. En halua riidellä tänään, riidellään vaikka joka päivä tästä lähtien siihen asti kunnes jompi kumpi meistä kuolee, mutta ei tänään." Tyler sanoi niiskutellen ja en voinut kuin silittää hänen päätään ja olla samaa mieltä.

***

Kurkistelin jatkuvasti kirkon ovesta sisään ja näin siskoni kävelemässä kohti alttaria, lyhyttä käytävää pitkin, jota aivan pian itse kävelisin tärisevin jaloin. Näin Tylerin hermoilemassa taustalla, hän käveli ympyrää välillä hikeä otsaltaan pyyhkien.

Näin Winonan istuutuvan toiselle puolelle käytävää, kuin missä Jeanne istui kauniissa shampanjan värisessä puvussaan. En kuullut mitä he juttelivat, mutta varmasti lähinnä tutustuivat toisiinsa tai sitten Jeanne yritti ovelana vanhana rouvana udella tietoja hääpuvustani.

Vihdoin oli minun aikani astua esiin ja ensimmäinen asia, jonka huomasin, oli se että pappimme puku oli melkoisen karsea! Miltähän vuosikymmeneltä tuokin puku on peräisin? Kunnes ajatukseni keskeytti kaunis urkumusiikki.

 Otin muutaman askeleen lähemmäs ja mietin kuinka paljon olin miettinyt millaiset häistäni tulisivat. Kun olin 8-vuotias leikin aina barbeillani häitä ja mietin millaiset häät itse haluaisin. Nämä eivät olleet sellaiset häät kuin olin kuvitellut, sillä unelmahäissäni olisi ollut paljon enemmän vieraita ja ne olisi vietetty jossain eksoottisessa paikassa, kuten Galapagos-saarilla.

Olin silti tyytyväinen.

Ikuisuudelta tuntuvan hetken jälkeen saavuin Tylerin eteen ja nyökkäsimme vain toisillemme. Toivoin mielessäni, että isäni olisi voinut olla paikalla, mutta varmasti hän oli jollain tasolla läsnä.

"Tervetulloo hyvä seurakunta tähän ihanaiseen tapahtummaan, jossa kaks aevan uppeeta immeistä solmii toisiensa kanssa avioliiton, luppauksen ikuisesta elämästä..."

Tuskin kuulin Jeremiahin puhetta, sillä katsoin vain Tyleria, joka tuntui olevan erittäin tunteikas ja tuntui koko ajan pidättelevän kyyneleitä. Muuten niin vahva ihminen oli tänään erittäin herkkä, eikä siinä ollut mitään pahaa. Pakko myöntää, että itsellänikin nousi muutamaan otteeseen kyyneliä silmäkulmaan.

 "Nonni, oisko jollakulla kenties jotakin hampaankolossa tätä paria kohtaan? Mikäli näin ompi, niin nytte ois sitte paikka avata se suu ja sanoa, muuten olkoot hiljaa loppuelämäsä!" Jeremiah jatkoi jo tututulla tyylillään, murteella joka tuntui olevan vähän kaikkien murteiden sekasikiö.

Syvä hiljaisuus valtasi kirkon, mutta Tyler näytti silti jostain syystä hyvinkin hermostuneelta. Itse olin rauhallisin mielin ja jopa naureskelin tälle kaikelle dramatiikalle. Eihän kukaan keskeytä häitä muuta kuin elokuvissa sekä televisiosarjoissa.

Kunnes yhtäkkiä kuulin kirkkaan äänen huutavan sanoja, joita en voinut mitenkään ymmärtää.

"Vastustan! Nämä häät on pysäytettävä heti!" ruskeahiuksinen parhaat vuotensa jo ohittanut nainen huusi.

"ÄITI!" kirkaisin äänellä, joka jäi kaikumaan kirkon seinistä. Siskoni pomppasi välittömästi pystyyn ja kääntyi katsomaan äitiämme.

Hyvin pian kokosin itseni ja menin puhumaan Jeremiahille.

"Ihan pieni hetki, häät pääsevät kyllä aivan varmasti jatkumaan, juttelen hetken aikaa rakkaan äitini kanssa." kuiskasin papin korvaan melko kireällä äänensävyllä. Tyler seurasi tilannetta kauhistuneena vierestä.

"Mitä sinä täällä teet?" kysyin äidiltäni osoittaen häntä etusormellani. Koko kirkko oli aivan hiljaa ja omat sanani kaikuivat tovin tilassa. "Kutsuin sinut kyllä, mutta et näköjään aikaisemmin viitsinyt itseäsi tänne raahata! Nyt tulet sitten keskeyttämään hääni, mitä ihmettä päässäsi pyörii?!" 

"Kyllä sinä tiedät millainen olen ollut viime aikoina." äitini aloitti vihaisena. "Olen ollut aivan poissa tolaltani isäsi vuoksi! Ei ole oikein, että menet naimisiin ilman että Tyler pyytää isältäsi sinun kättäsi! Hyi sinua, Olivia."

"Isäni on kuollut. Kuollut! Kuinka häneltä voi kysyä minun kättäni?! Äiti, ihan oikeasti, kaksi minuuttia estämisestä ja istut tuonne perimmäiseen nurkkaan ja olet aivan hiljaa. Et puhu sanaakaan!" huusin ehkä liiankin voimakkaasti, mutta yritin estää kyyneleiden tulvimisen.

Äiti oli varmaan taas jättänyt lääkkeensä ottamatta ja puhui aivan omiaan.

"Elokuvissa tuo aina toimii..." äitini vielä jupitti istuessaan kylmälle kirkon penkille. Mielessäni pyöri nyt olinko ollut liian ankara äitiä kohtaan, mutta toisaalta hän ei ymmärrä ellei hänelle sano kunnolla.

Palasin paikalleni Tylerin viereen ja olin valmis vaihtamaan valoja pienen välikohtauksen jälkeen.

"Nonniin! Onkos äitee nyt siellä takapenkissä ihan sinut tämän avioliiton kanssa?" Jeremiah vielä kysäisi ja äiti nyökkäsi hitaasti. "No sehän on hyvä, nytten voitte sitten vaihtaa sormukset ja sanoa muutaman sanasen mikäli työ tykkäätte."

"Sanotaan, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta nyt minulla ei ole kuvaa, joten lyhyeksi jää, mutta kun ensimmäisen kerran näin sinut, hullaannuin aivan täysin. Olimme silloin vielä aika nuoria, mutta mitä enemmän opin sinua tuntemaan, niin tiesin että sinä olet se, jonka haluan olevan rinnallani eläkepäiviin saakka."

"Rakastan kaikkea sinussa. Jopa sitä kun jätät vessanpöntön rinkulan ylös tai kun jätät sängyn petaamatta, kun nouset viimeisenä ylös sängystä, vaikka en sitä aina myönnäkään. Tyler, tästä päivästä lähtien sinä olet minun."

"Olen aikaisemmin sanonut sinulle, että sinä täydennät minua, paikkaat virheeni ja huonot puoleni." päätin pienen puheeni, joka ei ollut niin tunteikas, kuin aikaisemmin olin suunnitellut, mutta en vain saanut sanoja suustani, enkä halunnut tehdä tilaisuudesta liian imelää. Pujotin kultaisen sormuksen Tylerin vasempaan nimettömään.

 "Olivia Day, sitä nimeä hoin sen illan jälkeen, kun ensi kertaa tapasimme. Kaunis nimi, kaunis nainen, ajattelin silloin ja en edes haaveillut että tälläinen päivä ikinä voisi koittaa. Nyt se koitti ja tältä paikkakunnalta tuskin löytyy onnellisempaa miestä." Tyler aloitti ja en voinut kuin hymyillä.

"En osaa pitää puheita, joten en halua kyllästyttää ketään. Olivia Day, olet nainen minun makuuni ja sinun kanssasi tahdon viettää kaikki loput päiväni. Rakastan nipotustasi, aion siis vastaisuudessakin jättää vessanrinkulan ylös..." Tässä vaiheessa yleisöstä kuului pientä naurun tapaista. "Meidät on luotu pakkipariksi ykkösylivoimaan ja siellä pysytään." Tyler päätti puheensa ja pujotti kylmän sormuksen sormeeni.

"Olivia ja Tyler Day, työ ootte nytte vaimo ja aviomies!" Jeremiah huudahti ja se kirvoitti yleisöstä pienet taputukset.

"Nyt hetki, jota Tyler on varmaan koko ajan ootellunna elikkäs voitte suuvella!" Jeremiah sanoi hymyillen ja en voinut itsekään pidätellä hymyäni, tämä hetki veti vertoja sille, kun ensimmäistä kertaa pitelin Ravenia sylissä. Oikeastaan kaksi hetkeä, joita oli hyvin vaikea vertailla.

Herra ja Rouva Day.... Tyler Day... Olivia ja Tyler Day... Nimet kaikuvat päässäni.

Olin mennyt naimisiin!

Mutta nyt tähän diipadaapa hei saimme lapsen-osaan ja kaikki on kivaa ja tämä tarina on tylsä -osaan, johon taidan kyllä yrittää saada jonkun cliffhangerin :--D

***

Joskus on vain hyvä olla, oleskella vailla murheita ja unohtaa riidat ja ikävyydet.

Neljä kuukautta kulki ohitse kuin satunnainen kaatosade, jonka jäljiltä maa lainehtii vedestä. Onneksi talossamme ei siis lainehdi vesi, vaan hieman kireä tunnelma, joka kasteli iloisen ja onnellisen odotuksen. Sytytin takkatulen lämmittämään mieltäni.

Minusta oli tullut entistä kenkumpi raskauden edetessä ja sen oli saanut huomata Tyler.

Tunsin kuinka lämpö kutitteli sormenpäitäni ja pian alkoi polttaa. Kiskaisin käteni kauemmas ja mieleni palasi edelliseen iltaan, kun konflikti oli suurimmillaan. Saimme silloin massiivisen riidan aikaan, joka alkoi siitä kun Tyler otti valtavan kupillisen jäätelöä.

"Nyt viet sen pois, oikeasti! Et sä voi syödä jäätelöä, kun mäkään en voi! Saan siitä ilmavaivoja ja sun pitäis se tietää!"

Sitten riita paisui ja paisui kuin pullataikina, mutta kumpikin pyysi anteeksi. En siltikään tiedä, mitä Tylerin päässä nyt kulkee.

Illan alkaessa jo hämärtyä vaihdoin yövaatteet päälle, kohta alkaisi televisioputki, jonka kruunaisi CSI New Yorkin jakso. Tyler oli ollut koko päivän toimistolla keräämässä tavaroitaan omasta pienestä nurkkauksestaan, sillä hän otti loparit. Työ oli aivan liian kaukana, eikä siirtoakaan tippunut.

Seisoin uusitun lastenhuoneen kehdon edessä ja pohdin vain yhtä asiaa, olisiko vauva sittenkään tyttö? No ei olisi kovinkaan vaikea tehtävä hankkia uusia petivaatteita ja koristetyynyjä.

Laskettuun aikaan oli enää jäljellä muutama viikko ja lapsi saattaisi tulla aikaisemminkin ulos, ainakin jos uskoi lääkäriäni. Tuntui omituiselta, että kohta olisimme vastuussa pienestä lapsesta. Olisi pakko muuttaa tapoja, riidellä ei saisi niin usein. Joka päivä kinastelimme jostain, mutta usein pilke silmäkulmassa.

Sitähän ei lapsi ymmärtäisi.

***

"Au.. Au au au! Että jaksaa potkia. Tyler, ollaanko me sujut?" kysyin, kun vihdoin ja viimein mies rojahti sänkyyn viereeni pitkän ja raskaan työpäivän jälkeen.

"Kai. Ei tässä jaksa riidoissakaan olla. Olipa raskasta jättää se kehno työ taakse, tosin nyt pitäisi löytää uusi tilalle. Teddy tarjosi minulle vielä läksiäiskaljat, siksi tulin vasta nyt." Tyler sanoi masentuneena.

"Tiedätkö, olen ollut tuolla töissä siitä lähtien kuin valmistuin! Lähes yhtä kauan, kun olen ollut sinun kanssasi. Se on pitkä aika, Liv." Tyler sanoi liikuttuneena ja tiesin, että hän oli rakastanut työpaikkaansa yhtä paljon, kuin sitä vihasikin.

"Voi Ty... Joskus vain täytyy päästää irti asioista mitä rakastaa ja lähteä etsimään uutta ja parempaa. Nyt oli sellainen hetki, olen varma, että löydät jonkun paremman paikan, ansaitset sen." yritin parhaani mukaan lohduttaa, mutta tiesin että ei ollut helppoa päästää irti jostain mikä oli ollut niin kauan osa elämää.

"Onneksi minulla on vielä se asia, jota rakastan kaikista eniten." Tyler sanoi ja veti minut lähelleen ja nuuhki hiuksiani. "Jääkiekko", hän kuiskasi korvaani ja rupesin nauramaan.

"Olemme oiva pakkipari, Olivia Day." Tyler jatkoi ja en voinut olla eri mieltä. Olimme epätasapainoisen tasapainoinen, minä olin hyökkäävä puolustaja ja Tyler enemmänkin puolustava puolustaja ja yhdessä Tyler toi minusta esiin parhaimmat ominaisuuteni ja varmisti samalla selustani paikkaamalla virheeni.

***

Kuten näette mahani ei ollut niin iso, kuin ehkä joillain, mutta aivan tarpeeksi siinä oli kantamista. Odotin synnytystä innolla, sillä ainaiset selkäkivut alkoivat syödä naista ja pahasti.

"Tyler, mitä teet?" kysyin keittiössä kököttävältä mieheltäni.

"Etsin töitä, Olivia, etsin töitä." Tyler huokaili lehden takaa, vaikka todellisuudessa luki säätiedotusta sekä silmäili urheiluotsikoita seuraavalta sivulta.

Tyler oli etsinyt nyt muutaman päivän oman alansa töitä, mutta niitä ei tuntunut olevan ja oli laajentanut hakuaan muihinkin aloihin, joilla vain pystyisi nykyisellä koulutuksellaan työskentelemään.

Otin kulhollisen kananuudelikeittoa ja istuuduin Tylerin viereen.

"Löytyykö mitään, edes mitään harkittavan arvoista?" kysyin sitten uteliaana ja yritin vilkuilla lehteä.

Tyler kääntyi tuolissaan ympäri ja käänsi sivut työpaikkailmoituksien kohdalle.

"No täällä etsitään toimittajaa talousosastolle. Tässä lukee, että kokemusta lehtialalta suositellaan, mutta jos löytyy liiketalouden tutkinto ja kokemusta siltä tasolta, niin sekin riittää.... Ahaa, ylenemismahdollisuudet hyvät." Tyler luki pää kallellaan.

"Ty, tuohan kuulostaa oikein hyvältä! Mikset hakisi? Tuo lehti on erittäin hyvätasoinen ollakseen kaupunkilehti, suosittelen hakemaan!" innostuin jo hieman, mutta en viitsinyt näyttää innostustani kauheasti ulospäin, sillä Tyler ei oikein näyttänyt innostuvan.

"Hmm, no voisinhan minä toki hakea, ei kait se tapa." Tylerkin mumisi lopulta.

Huimauskohtaukset olivat valitettavan tuttuja ja kun siihen yhdisti erittäin väsyneet jalat ja selän, niin ei ollut herkkua tyhjentää tai täyttää tiskikonetta. Sain vaivoin keittolautasen koneeseen.

"Tyler, en kohta enää jaksa tätä." sanoin herkässä mielentilassa ja hyvä etten ruvennut itkemään. Tämäkin oli oikein tuttua puuhaa, mutta Tyler jaksoi aina lohduttaa ja saada mieleni paremmalle tuulelle.

"Katso valoisia puolia, olet jaksanut jo melkein 9 kuukautta, niin eihän siinä tunnu pari viikkoa missään!" hän sanoi ja mieleni teki hutkaista Tyleriä korville.

"Eihän tunnu pari viikkoa missään? KYLLÄ TUNTUU!" tiuskaisin, mutta rupesimme molemmat nauramaan.

***

En jaksanut mennä nukkumaan, kun vasta puolilta öin, katselin televisiosta mitä sieltä nyt sattuikin tulemaan, en edes muistanut enää, koska sieltä ei oikeasti tullut mitään muistamisen arvoista. Illat olivat usein aika vaikeita, sillä en millään saanut unta, kun mahan asukki piti omaa show'taan.

"Nukutko sä?" kuiskasin Tylerille, mutta en saanut vastausta. Huomenna olisi viimeinen aika synnytysvalmentajalle ja suoraan sanottuna käynti hirvitti hieman, sillä oikeasti synnytys on todella lähellä.

Heräsin keskellä yötä järkyttävään mahakipuun. Ponkaisin itseni pystyyn ja mietin olisiko nyt se h-hetki? Nytkö se vauva syntyy! Pitäisi herättää Tyler, ajattelin, kunnes mahastani kuului valtava murina.

Nälkä! Pakko mennä syömään.

Hölkkäsin kohti keittiötä kiitollisena siitä, ettei synnytys alkanutkaan, vaan se oli Uwe joka ilmoitti kuolevansa nälkään. Niin siis Uwe on mahani nimi, nimesimme kerran high-schoolissa kaveriini kanssa mahamme ja siitä lähtien on mahani ollut Uwe eikä pelkkä maha.

Miten ihana tunne onkaan laittaa suuhunsa syömistä, silloin kun on hirveä nälkä! Rakastan syömistä, ainakin juuri nyt. Kauhoin muroja kaksin käsin suuhuni ja rouskuttelin sydämeni kyllyydestä. Mikään ei ole parempaa kuin yösyöminen!

***

Aamulla herätessäni paistoin itselleni kunnon kasan räiskäleitä ja toivotin Tylerille onnea työhaastatteluun. Paikka oli jaossa mahdollisimman pian, joten seuraavana päivänä hakemuksen vastaanottamisesta tuli jo puhelu ja kutsu kävi.

Valmennuksen jälkeen harjoittelin hengitystä käyttäen apuna balettitankoa, kuten ohjaajani oli neuvonut. 

Lähdin tangolta vaihtamaan hikiset urheiluvaatteet puhtaampiin...

 Kunnes tunsin sen. Supistukset olivat alkaneet ja ne olivat hyvin voimakkaita ja tulivat tiuhaan tahtiin. Tyler oli edelleen työhaastattelussa ja olin aivan yksin. Puhelinkin oli niinkin kaukana, kun aivan toisella puolella taloa.

Ei auttanut muu kuin synnyttää siihen paikkaan. (joojoo, realistisessa tarinassa ei näin tapahtuisi, mutta kun en jaksanut enää lavastaa mitään sairaalaa, kun muutenkin tuli synnytys yllätyksellisen aikaisin O_O)

"Aaauu, TULEJO! TULEJO! Ainiin ei tämä ole Harry Potter, tuosta ei ole mitään apua, herranjestas joudunko pykäämään sen lapsen AAA tähän?!" huusin tuskissani ja yritin ties mitä poppaskonsteja.

Silloin tiesin, että maailmaan oli tulossa erittäin vahvatahtoinen lapsi, joka olisi kyllä perinyt molempien vanhempiensa itsepäisyyden.

Siinä hän nyt oli, käsivarsillani ja yritin parhaani mukaan tukea sormillani pientä päätä, mutta tuntui niin vaikealta, koska olin tunnekouhujen valtaama. Pieni tyttövauva, joka peri kaiken isältään, hiusten värin sekä silmien värin. Ei se mitään, rakastan vaaleita hiuksia ja siihen yhdistettynä ruskeita silmiä, koska kyseinen yhdistelmä on harvinainen.

Sitten hän itki ensimmäistä kertaa lohdutonta itkuaan ja tuntui kuin olisin tehnyt jotain niin hienoa, ettei mikään tunne koskaan olisi niin hieno.

Olin niin väsynyt, että katsoin parhaaksi pistää tytön kehtoonsa, katsoin ettei hän voisi tukehtua mihinkään eikä muutenkaan satuttaa itseään.

Menin hetkeksi lepäämään ja asensin herätyksen puolen tunnin päähän, mutta ennen sitä Tyler tuli kotiin ja katseli kummissaan peittoa mahani kohdalta.

"Olivia... Olivia-kulta herää.." hän puhui ja korotti aina hieman ääntään.

"Sain sen työn!" Tyler hihkaisi, kun heräsin, mutta tiesin että minulla oli parempia uutisia.

"Onneksi olkoon, Tyler! Olet muuten nyt isä, saimme tytön!" nauroin ja Tyler nappasi minut syliinsä.
"Haluatko nähdä hänet?" jatkoin hymyillen.

Nostin tytön syliini ja Tyler ei oikein tiennyt mitä tehdä, joten hän vilkutti.

"Raven Isobel Day, eikö se olisi hyvä nimi?" kysyin Tylerilta. Olin miettinyt nimiä jo melkein sen yhdeksän kuukautta, mutta mikään nimi ei kiehtonut minua enemmän, kun Raven. Raven Day ei tosin kuulostanut kovinkaan hyvältä, mutta tarpeeksi hyvältä minun korvaani.

"Hei Raven!" Tyler hihkui ja en ole aivan varma, mutta aivan kuin hän olisi itkenyt.

***

Kuukauden kuluttua

Olin ollut kuukauden äiti ja tuntui kuin olisin puhjennut kukkaan. En enää kaivannut työtäni, niin kuin olin tehnyt äitiysloman alun. Toki kaipasin luokkani oppilaita, mutta tiesin että he pärjäisivät mainiosti ilman minuakin. Olin päivät pitkät Ravenin kanssa ja Tyler viihtyi hyvin uudessa työssään.

"Hei pikkuinen, niin sinä! Äitin pitäisi varmaan pistää sinut nukkumaan." puhelin ja katselin, kun Raven heilutteli pieniä käsiään ja jalkojaan tuhisten kuin pieni siili. Kiltimpää ja puhdas sieluisempaa lasta oli vaikea hakea, ainakin näin äitinä ajattelin niin.

Osasin jo tukea päätä paremmin kuin aikaisemmin ja toivoin etten ollut aiheuttanut mitään niskavammaa lapselleni niinä ekoina päivinä.

"Tule tänne, pikkuinen." puhuin jatkuvasti Ravenille, varsinkin kun olimme kahdestaan kotona.

Joskus tuntui kuin Raven olisi ymmärtänyt minua ja nähnyt syvemmällekin, kun hän katsoi niillä suloisilla nappisilmillään minua silmiin.

"No niin, kiltti tyttö, nyt mennään nukkumaan." mutisin silittäen tytön päätä ja suikkasin pienen pusun hänen pehmeään ja lämpimään otsaansa.

"Vihdoinkin se tyttö nukahti." sanoin huokaisten, kun oikaisin itseni sängylle lepäämään. Tylerkin tuli töistä juuri sopivasti ja päätti tulla hetkeksi lekoilemaan sängylle, ennen kuin menisi pihatöihin, piha oli ihan katastrofi rakentamisen jälkeen ja Tyler oli päättänyt kunnostaa sen, nyt kun kevät oli tullut ja lumi sulanut pois tieltä.

"Pitäisiköhän meidän mennä naimisiin Olivia Irene Day?" Tyler kysyi yllättäen ja istui edelleen sängyn laidalla. Kysymys yllätti minut täysin, sillä Tyler oli joskus sanonut ettei ehkä tahdo naimisiin, joten tämä oli uutta. Huolestuinkin hieman, koska ei ollut hänen tapaistaan tälläinen.

Meistä minä olin se, joka tekee aloitteet ja jopa pyytää naimisiin.

"Naimisiin? Oletko Tyler varma?" kysyin henkäisten ja sain nyökkäyksen vastaukseksi. "No siinä tapauksessa, ehdottomasti meidän pitäisi mennä naimisiin! Olemmehan aivan ihanan pienen tytön vanhempiakin!" julistin onneni kukkuloilla. Ei ihan perinteinen kosinta, jos tuo äskeinen edes sellainen oli.

"Siinä tapauksessa, Olivia Irene Day, tuletko vaimokseni?" Tyler kysyi ottaen kädestäni kiinni.

"Tulen! Tulen tulen tulen!" hihkuin riemuissani.

"Eiköhän tätä pitäisi hieman juhlistaa?" Tyler sanoi vihjaten.

Niin me juhlistimme.

Siinä me makasimme, kaksi universumin onnellisinta pakkia, meistä oli tulossa oikea pakkipari. Siis siis aviopari! Olin onnellisempi kuin ikinä, mutta nyt pitäisi ruveta suunnittelemaan häitä ja pukua.

"Voidaanko pitää pienet, mutta upeat häät?" kysyin Tyleriltä hymyillen niin leveästi, että suupieleni osuivat melkein otsaani.

"Voidaan, mitä ikinä haluat, pakkipari." Tyler hymyili.

***

Kuinka onnellisilta näytämmekään tuossa kuvassa, kumpa tulevaisuutemmekin olisi noin onnellinen, mutta ei se sitä taida olla. Olen silti onnellinen, olen kokenut paljon hyvää ja kaunista, minulla on lapsi ja ihana nainen, jonka kanssa menemme naimisiin. Nyt on aika nauttia kaikesta.

***

Tylerin ajatuksiin onkin hyvä lopettaa tämä osa. Jätin kuvia hirmuisesti pois ja tämä jäi vähän lyhyeksi, mutta koska ehdottomasti halusin saada osan ulos tänään, niin tässä nyt tulos :--D

Ensi osa tosiaan extra, jossa juhlitaan Olivian ja Tylerin häitä!  

Lukemaan nyt siitä, hus!

Kommenttia saa jättää, myös sitä kritiikkiäkin :--)

***

"Mua kyllä vähän jännittää." Tyler sanoi hiljaisella äänellä, kun kävelimme kohti vaaleansinisen tiilitalon etuovea.

"Älä höpötä, ihan turhaan." vastasin vilkaisten Tyleria nopeasti.

"Jeanne Bellamy, upeampana kuin koskaan! Oikein hyvää syntymäpäivää." sanoin halaten rakasta naapuriani tiukasti. Jeanne oli ensimmäinen, johon tutustuin muutettuani saman kadun varrelle. Hän tuli muuttoiltana esittelemään itsensä ja olimme nähneet sen jälkeen melkein joka päivä, ainakin ohi mennen, asuihan tuo puutarhaintoilija aivan taloni vieressä.

"Olivia, yhtä säihkyvänä kun aina ennenkin. Kiitos, upealta ei kyllä olo tunnu, pikemminkin kolottavalta." Jeanne sanoi rutistaen minua ehkä hieman liiankin lujaa.

"Jeanne tässä on Tyler, poikaystäväni." sanoin vakavoituen ja huomasin että Tyleriä hieman jännitti tavata tämä hellyyttävä vanha leskirouva.

"Hyvää päivää, rouva Bellamy." Tyler sanoi kohteliaasti nyökäten.

"No mutta, katsoppas sinua! Olivia on kertonutkin sinusta kaiken tarpeellisen. Pakko sanoa, että olet oikein komea nuori mies!" Jeanne sanoi ihastellen poikaystävääni ja en voinut olla tuntematta pientä ylpeyden aaltoa.

"Jos olisin kolmisen kymmentä vuotta nuorempi, niin aivan varmasti iskisin sinut!" Jeanne sanoi hupsutellen ja vinkkasi vielä silmääkin.

"No mutta, tässähän tuntee itsensä ihan imarrelluksi, rouva Bellamy!" Tyler sanoi henkäisten.

"Jeanne on nimeni, poikakulta." naapurini sanoi napakasti ja Tyler tyytyi vain nyökkäämään vähintäänkin yhtä suurella voimalla.

"Jeanne, tämähän näyttää varsin herkulliselta!" sanoin ihaillen kesäisen väristä salaattiani. Oli poikkeuksellisen lämmin syksy, joten ulkona tarkeni vielä vallan loistavasti.

"Eihän tämä nyt mikään gourmet ateria ole, mutta oman maan antimista on aina ilo nautiskella. Jokos se sinun kasvihuoneesi edistyy Olivia-kulta?" Jeanne kysäisi asettaen oman lautasensa pöydälle. Posliini piti kolauksen osuessaan lasipintaiselle pöydälle.

"No, sanotaanko vaikka, että katsotaan sitä ensi keväänä. Tyler, älä syö noin nopeasti, muut eivät ole edes aloittaneet!" sanoin terävästi, mutten liian töykeästi. Oli aika epäkohteliasta aloittaa, kun itse päivänsankarikaan ei ollut vielä ehtinyt istuutua! Olisi vielä paljon tekemistä Tylerin käytöstapojen kanssa, vaikka muuten hän olikin oikein edustuskelpoinen yksilö.

"Joojoo..." kuului vastaukseksi.

"Ehdottaisin maljaa Jeannelle! Tulkoon vuosia vielä paljon lisää." Tyler sanoi nostaen maljan ja selvästi paikaten mokaansa.

"Jeannelle, jota vuodet vain parantavat. Ainakin näin uskoisin, vaikka emme ole tunteneet kovinkaan kauaa." lisäsin vielä hymyillen. Jeanne oli niin helposti pidettävä ihminen, että tuntui kuin olisin tuntenut hänet vuosia.

Tuntui niin mukavalta istua viihtyisässä puutarhassa nauttimassa virkistävästä salaatista kahden lempi-ihmiseni kanssa, että en voinut olla hymyilemättä koko ajan.

Jos tulevaisuuteni olisi täynnä tälläistä, eläisin todella iloisen elämän.

"Koskas te söpöläiset muutatte saman katon alle ja pistätte niin sanotusti hynttyyt yhteen?" Jeanne sanoi tuttuun suorasukaiseen tyyliinsä. Hänessä oli niin paljon samaa kuin itsessäni ja toivoisinkin olevani yhtä varma ja innokas vanhus.

"Tuota... Emme ole oikeastaan puhuneet siitä, mutta tuskin lähiaikoina." Tyler vastasi katsoen minua. Niin emme olleet puhuneet koko asiasta, koska juuri nyt tuntui parhaalta olla näin.

"Katsotaan mitä ensi vuosi tuo tullessaan. Tylerin pitäisi vaihtaa työpaikkaakin tai muuten välimatka olisi hieman liian pitkä työn ja kodin välillä. Emme kiirehdi asioita, näin on hyvä." totesin hymyillen.

"Töistä puheenollen, minun pitäisi varmaankin lähteä." Tyler sanoi hivuttaen tuoliaan taaksepäin. Metalliset jalat pitivät inhottavaa ääntä kivetystä vasten ja mieleni teki peittää korvat. "Mutta kiitos suunnattomasti kutsusta, Jeanne ja oli oikein mukava tavata."

"Niin minustakin, oikeasti ei tarvitse olla noin muodollinen! Rentoudu poika." Jeanne nauroi suussaan salaattia. En tiennyt itkeä vaiko nauraa, kun salaatit vilahtelivat hänen suussaan.

"Tulen sitten huomenna töiden jälkeen käymään, en tiedä kyllä monelta pääsen lähtemään, mutta soitan sitten." Tyler sanoi raapien päätään. Työpäivät tuntuivat aina riippuvan pomon aikatauluista, joskus pääsi lähtemään aikaisin ja toisinaan meni myöhään.

"Itse asiassa huomenna saattaa koittaa pieni yllätys, että soita sitten heti kun lähdet?" vihjailin.

Tylerin lähdettyä alkoi varsinainen ristikuulustelu, Jeanne tuntui haluavan tietävän ihan kaiken! Siis aivan kaiken. Tuli kysymyksiä lapsista, työstä, avioliitosta, Tylerin ja minun suhteesta ylipäätään, vieläkö kylpyammeeni hana vuoti vettä... Naapurini oli oikea tietopankki, mutta kyllähän sen ymmärsi, hän kun asui yksin suuressa talossa eikä sukulaisia juurikaan ollut.

"Olet ihan mahdoton! Kai tiedät sen." sanoin nauraen ja otin syvään henkeä ennen kuin aloitin paasaamaan vastauksia. "Lapsia? No ei vielä ole sen aika, mutta kaksi lasta haluaisin, tytön ja pojan. Töissä menee oikein hyvin, luokallani on varsinaisia enkeleitä! Kyllä, amme valuttaa edelleen ja tuntuu että se on nyt lisääntynyt tässä parin päivän aikana, voisin hyvinkin tarvita sitä putkimiehen numeroa, jota suosittelit minulle toissapäivänä... Ainiin, meillä menee oikein hyvin."

Muutaman tunnin rupattelimme sisätiloissa punaviinilasillisten ääressä ja Jeanne opetti minulle vahvistettua kantapäätä. Halusin kutoa itselleni villasukat, mutta kantapää ei ollut ihan hallussa... Pimeän tultua havahduin siihen, että huomenna olisi aikainen herätys ja tajusin ruveta lähtemään.

"No niin, pärjäilehän! Nähdään taas huomenna, oli oikein kiva että pyysit meitä kylään." sanoin halaten Jeannea jo toisen kerran saman päivän aikana.

Kotiin tultuani pesin meikit pois ja katsoin hetken aikaa urheilukanavaa, sieltä ei tullut juurikaan mitään mielenkiintoista, mutta s-vikaista selostajaa oli hauska kuunnella. Oikeastaan s suhisi aika suloisesti. Mietin kuinka yksinäistä Jeannella mahtoi olla ja kuinka paljon vierailumme todellisuudessa vaikutti häneen.

Pitäisi käydä useammin, ajattelin ja suljin television.

***

Aamulla oli todella vaikea herätä ja syöksyin kuumaan kylpyyn puoliksi torkkuen.

Juuri ennen töihin lähtöä soitin korjaajalle ja valitin viitisen minuuttia vuotavasta hanasta.

"Olivia Day tässä hei, soittelisin vuotavasta ammeen hanasta."

"Vai että hana vuotaa." mies luurin toisessa päässä vastasi.

"Niin  v u o t a a a. Aika paljonkin itse asiassa ja vettä on tullut päivä päivältä enemmän, en haluaisi tulla tulvivaan kotiin sentään." sanoin jämäkästi puhelimeen ja ihmettelin hieman, miksi Jeanne suositteli juuri tätä miestä.

Lopulta pääsimme korjaajan kanssa yksimielisyyteen asiasta ja hän lupasi tulla huomenna aamukahdeksalta katsomaan hanaa. Ihan vain katsomaan... Korjaaminenkin olisi ihan hyvä idea... Ajattelin vielä.

Nopea kurkistus keittiön esineisiin, ettei mikään vain jäisi päälle.

Hella oli pois päältä, i-pod oli pois päältä, kahvinkeitin oli pois päältä. Kaikki oli kunnossa ja saatoin lähteä ansaitsemaan päivän elannon.

"Jälleen uusi päivä." sanoin huokaisten, kun sain vihdoin laitettua auton oven kiinni. Se oli reistaillut niin kauan, kun tätä kyytiä olin käyttänyt. "Nukuitko yösi hyvin, Dionne?"

"Saanko kysyä, että mitä on nukkuminen? Niin uuvuttavaa tehdä kahta eri työtä, tuntuu ettei ole ikinä vapaata aikaa. Jaan postia öisin ja päivisin kuskaan ihmisiä töihin. Ei ihan unelmaa, mutta pakko jotenkin elättää perhe..." Dionne huokaisi ja painoi sitten kaasua vähän liiankin innokkaasti ja auto sammui. "Hitto, ei tästäkään tule mitään."

En tiennyt mitä sanoa, joten en sanonut koko matkan aikana yhtään mitään. Oli kieltämättä epämukava 20 minuutin työmatka...

***

Suuntasin kaupungille suoraan töistä, sillä halusin ostaa uusia vaatteita itselleni sekä ostaa jotain pientä Dionnelle, ihan vain piristykseksi. Vaatteiden ostaminen oli helpoin osuus, vaikkakaan en oikein löytäny muuta kuin yhden paidan sekä pyjamahousut. Dionnelle päätin ostaa lahjakortin samaiseen kauppaan. En mitään järkyttävän suuri summaista, mutta jotain kuitenkin.

Kun vihdoin saavuin viiden maissa kotiini, oli Tyler jo siellä. Tavallaan pilasi yllätykseni, mutta päätin sitten viedä sen loppuun.

"Tyler, minun piti pukeutua hienosti ja tehdä hyvää ruokaa ja sitten vasta pudottaa tämä pommi, mutta tosiaan. Eihän se ole tapaistani, joten parasta mennä suoraan asiaan. Mitä tuumit jos mentäisiin kihloihin? Sen ei tarvitsisi tarkoittaa mitään vakavaa, ihan vain lupaus tulevaisuudesta." kysyin odottavaisena ja pelkäsin että Tyler tyrmäisi ehdotukseni.

Vastoin pelkojani hän otti sormuksen ja sovitti sitä sormeensa.

"Totta kai suostun! Paitsi että olisi kyllä kuulunut minulle tämä kosiminen, mutta tunnetusti teet mitä lystäät ja siksipä rakastankin sinua! Ei mitään turhia imelyyksiä, sellainen on Olivia Day." Tyler naureskeli hiuksiini ja puristin häntä yhä lujempaa ja lujempaa ja hän tuntui vastaavan haasteeseen.

"En saa henkeä, nyt riitti! Voitit." puhisin viimein.

"Vieläkö sua pyörryttää?" Tyler kysyi vakavana ja kiskaisi itsensä muhkealle parisängylleni.

"Eihän tässä ketään ole missään vaiheessa edes pyörryttänytkään, muuten vain tunsin sängyn kutsuvaksi." sanoin tuttuun tapaani suu virneessä.

"Halusin vain tehdä näin." sanoin ja kiepsahdin omalta puoleltani Tylerin puolelle.

"Vai niin, ymmärrettävää, olenhan niin puoleensa vetävä, charmikas ja kaikinpuolin täydellinen." Tyler sanoi vaatimattomasti.

"Pah niin vissiin, pilasit kyllä nyt hetken. Sitä paitsi toi asento oli äärimmäisen epämukava, kannatella nyt koko painoaan kokonaan vasemmalla kädellä!" valitin ja nousin takaisin omalle puolelleni sänkyä.

"Naiset..." Tyler kuiskasi ikään kuin itselleen puhuen ja en voinut kuin nauraa.

***

"Hyvää yötä, Tyler." kuiskasin melkein äänettömästi. En tosin saanut vastausta, sillä mieheke nukahti jo. Käsittämätöntä miten nopeasti jotkut osaavat nukahtaa. Itse olen niitä onnettomia sängyssä pyörijöitä, joilla hurahtaa nukahtamiseen toisinaan reilusti yli tunti.

(Hups, Oliviahan on aivan väärin päin! Siis sänky on, kun käänsin sen, jotta päähenkilömme pääsee pois sängystä, mutta luulin ottaneeni tämän kuvan aikaisemmin... No ei sen väliä, en jaksa mennä enää ottamaan vastaavaa! :D)

Näin unta aivan ihmeellisistä asioista. Ensin olin kaupungin kirjastossa ja tapasin siellä Staalin veljekset, oman kaupungin kiekkoilevat superveljet. Kävelin pitkin erästä käytävää hivellen kädelläni kirjoja, kun törmäsin heihin. Kysyin olivatko he nähneet kiekkoilevaa jäätelötuuttia koskaan...

Heräsin ja puin samat vaatteet ylleni kuin edellisenäkin päivänä, ei huolta, haistelin ne tarkkaan ja puhtaalta tuoksuivat. Otin murot esiin ja päätin päästä tänään helpolla aamupalan suhteen, ei minuuttien väsäämistä yhden leivän takia, vaan nopeasti kulhollinen muroja ja maitotilkka.

Samalla pohdiskelin uneni tulkintaa... Ei nyt huijasin, en edes. Nauroin sille, kun heräsin, mutta unohdin sen sitten.

Kello oli jo kymmentä vaille kahdeksan ja odottelin korjaajaa saapuvaksi, joten totesin olevan viisainta syödä nopeasti. Olisihan se vähän törkeää syödä samalla, kun korjaaja korjailisi ammetta. Tiedä vaikka miesparka ei olisi ehtinyt syödä aamupalaa ja ärsyttäisin häntä ja hän laskuttaisi enemmän.

Kyllä, oli viisainta syödä nopeasti.

Kuulin sisälle epämääräistä kolinaa ja ryminää sekä auton ääntä ja kurkkasin ovesta ulos.

"Huomenta!" huikkasin ovenraosta varsin äkäisen näköiselle vanhalle miehelle. Olikohan Jeanne ollut tosissaan, kun sanoi tämän olevan kaupungin leppoisampia miehiä ja loistava työssään? Nimittäin epäilin vahvasti. "Peremmälle vain..."

"Hupsista, hanan lyöminen tällä jakoavaimella ei ollutkaan ehkä se fiksuin ratkaisu..." Peterson pohti rikkoessaan hanan ja nyt sitä vettä vasta tuli. Katselin kauhunsekaisin tuntein tapahtumia.

"Tähän tarvitsee asentaa uusi hana!" Peterson sanoi ylpeänä.

"Vai niin." totesin tuijottaen ammeeni hanaa, josta suihkusi vettä kastellen joka paikan.

"Pieni hetki, kyllähän tästä vielä hyvä tulee!" korjaaja sanoi innoissaan ja totesin parhaimmaksi häipyä kylpyhuoneesta.

***

Kolmen viikon kuluttua....

Heräsin aamulla normaaliin tapaan, mutta muutaman aamun tapaan tunsin hirvittävää halua mennä vessanpöntön ääreen. Olin oksentanut jo monena aamuna ja voin todella pahoin. Varmaan jokin vatsapöpö, ajattelin. Sitkeä pöpö.

***

Kuukauden kuluttua...

Nilkkani olivat turvonneet jonkin verran, huomasin. Olin havainnut jotain pelottavaa aamulla vaihtaessani vaatteita peilin ääressä. Sain epäilyksilleni vahvistuksen.

Olin raskaana. Pienen vatsakummun pystyi erottamaan jo melko selkeästi. Onneksi oli lauantai, niin ei tarvinut edes mennä töihin. Olin pienessä shokissa ja yritin kuumeisesti miettiä kuinka kertoa tämä Tylerille, jonka suhtautumisesta minulla ei ollut harmainta aavistusta. Itse en tiennyt muuta kuin, että pelotti, mutta samalla olin iloinen. Lapsi! Minusta tulisi äiti! Olin jo 26-vuotiaskin ja aivan valmis saamaan lapsen, mutta en yksin.

"Suoraan asiaan vain niin kuin tyyliisi kuuluu", suoraan asiaan, toitotin itselleni matkalla puhelimelle. "Ei ei ei, ei vielä suoraan asiaan, sanot vain, että on tärkeää asiaa ja pitää tavata heti..." harjoittelin sanojani, vaikka yleensä olin varsin sanavalmis neito.

"No moi...Tyler. Kuule tulisitko käymään... Niin, töiden jälkeen...tietenkin." töksäyttelin asiani kummallisella matalalla äänellä, mitä ihmettä.

"Kuulostat oudolta ja linjakin pätkii, nähdään iltapäivällä, rakastan sinua." kuului luurin toisesta päästä. Niin nähtäisiin.

***

Istuin sohvalla odottamassa Tyleria ja hän istuutui viereeni rennon oloisena.

"Menen nyt suoraan asiaan. Olen raskaana, mitäs sanot?" sanoin epävarmasti levitellen käsiäni, jotta Tyler näkisi pyöristyneen vatsani.

"Ras....Häh? Voisitko sanoa uudestaan, kun taisin kuulla väärin?" Tyler sönkötti.

"Okei hidastan vähän... Olen jännittänyt tätä hetkeä koko päivän, mutta siis meistä tulee vanhempia!" hihkuin melkein. "Saamme lapsen, vauvan, käärön, penskan, muksun, kakaran...." luettelin, kunnes Tylerin tuijotus keskeytti ajatukseni. Olisin kyllä keksinyt vielä monta muutakin samaa tarkoittavaa sanaa.

"En minä osaa olla isä." Tyler sanoi huolestuneena ja aloin närkästyä, koska hän ei maininnut sanallakaan mitä mieltä hän edes ajattteli koko jutusta!

"En minä osaa vaihtaa vaippaa, nukuttaa lasta, syöttää sitä, en edes tiedä mitä ne syövät! Jotain pilttejä kai... En osaa pidellä edes vauvaa...." Tyler tuskaili luetellen yhä vain kiihtyvällä nopeudella. Minun oli pakko puuttua peliin kuin kiekkotuomari tappeluun.

"Tyler-kulta, en osaa minäkään, mutta olin valmis ottamaan haasteen vastaan."

"Opetellaan yhdessä. Et sinäkään osaa laukoa kiekkoa tarkasti yläpesään, mutta jos harjoittelisit tarpeeksi, niin ehkä osaisitkin." sanoin hymyillen ja puristin Tylerin olkapäätä.

"Oikeastaan, olen jo 27-vuotias ja oikeastaan vauva ei kuulosta pahalta, olisin jänistänyt vielä kaksi vuotta sitten, mutta en enää. Nouse seisomaan!" Tyler kehotti.

"Miksi?" hangoittelin vastaan.

"No niin nyt on hyvä. Pitäisi vielä keksi mitä sanoa..." Tyler sanoi mietiskellen.

"Mitä ihmettä?" nauroin.

"Oikein kaunis kohouma!" Tyler sanoi vihdoin ja katseli mahaani.

"Olet ihan höpö!"

***

Ensilumi satoi maahan vasta marraskuun lopussa.

Nilkkani olivat aivan turvoksissa ja selkääkin särki. Asettauduin vaivalloisesti lattialle makaamaan ja nostin jalkani ylös. Mahani oli vielä suhteellisen pieni, joten se ei ollut tielläni kovinkaan pahasti.

Makasin selälläni hetken ja siirryin sitten lisäsiipeen pohtimaan sisustusratkaisuja.

Niin, ei ollut vielä kuin seinät, katto ja lattia, loput puuttuivat ja minun oli aika tehdä päätöksiä. Mietin miten asettaisin kaikki huonekalut, mitä huonekaluja edes tarvitsisin, millaiset tapetit...

Kunnes puhelimen soiminen keskeytti mietteeni. Kömmin lattialta ylös hitaammin kuin aikaisemmin ja rasittava pirinä kuormitti tärykalvojani.

"Moikka lyllerö! Kestipäs kauan vastata, olit varmaan jossain lattiatasolla. Kuule..." Tylerin ääni kantautui puhelimesta.

"Hei hei! Lyllerö? Tosi nätisti sanottu, kiitos. Älä sano että oot rautakaupassa ja tarvit taas neuvoja?" keskeytin miehen papatuksen. Lyllerö? Kieltämättä ihan hauskasti sanottu, mutta sitähän en Tylerille aio myöntää.

"No joo, soitan. Ostanko toiseenkin huoneeseen sitä harmaata puulaminaattia vai haluatko mieluummin vaaleata sinne?"  Tyler kyseli kärsimättömänä. Nyt kun hän muuttaisi talooni oli pakko tehdä remonttia. Hankin luvat talon laajentamiseen sivusuunnassa ja ainakin kaksi huonetta oli tulossa lisää. Rahatilanne, jos olisi sallinut, niin samantien olisi pamautettu ainakin kolme huonetta lisää.

"No tuota... En tiedä oikein kummasta pidän enemmän...." jahkailin puhelimeen.

"Ota vaaleaa. Päätetään tapetit myöhemmin... Vai pitäisikö sittenkin maalata?" jatkoin pohdiskeluani.

"Vaaleaa laminaattia siis, nähdään kohta." Tuut, tuut, tuut. En kuitenkaan jaksanut pohtia sen kauemmin sitä löikö Tyler tosiaan luurin korvaani vai ei, sillä tuli tunne, että on aivan pakko vaihtaa kiristävät farkut pois jalasta.

Istuimme remontin keskellä. Minä mietin vain sisustusasioita, mutta Tylerin mietteet olivat toista luokkaa.
"Tiedätkö mitä?" Tyler aloitti ja minä puistelin päätäni. "Kuvittelin tämän hetken koittavan vasta kesän jälkeen, mutta nyt me vähän niin kuin eletään tulevaisuutta, vaikka kuitenkin ollaan tässä hetkessä."

Vaihdoin asentoa, jotta näin Tylerin kasvot. "Hmm..." sanoin ja mielessäni pyöri vain ruskean sävyt.

"Et tainnut edes kuulla mitä sanoin?" Tyler nauroi ja käännyin katsomaan häntä hölmistyneenä.

"Arvaa mitä Olivia? Tai älä arvaa, sanon suoraan, sinua odottaa pieni lahja, kun seuraat minua." Tyler sanoi ja viipotti jo olohuoneessa.

"Rakastan lahjoja!" hihkuin hymyillen.

"Tuota, anteeksi nyt, mutta mikä lahja on vessassa?" kauhistelin. "Oletko oppinut laittamaan kannen kiinni? Ai kappas et ole, ylläri..." muputin, mutta selkeästi kuuroille korville.

"Ahhahahaha, siinä se on!" Tyler ulvoi naurusta ja itse katselin lattialla olevaa pottaa lähinnä huvittuneena.

"Kaunis." tyydyin henkäisemään ja Tylerin nauru vain yltyi.

"Tyler, huumorintajusi on syvältä." tyydyin naureskelemaan, mutta ainakin tämä "lahja" olisi tarpeellinen joskus parin vuoden kuluttua?

***

No niin! Siinä se nyt on... Tosin loppua kohti lässähti ja pahasti, mutta never mind!

Katsotaan sitten, koska seuraava osa ilmestyy, ei varmaan ihan heti, mutta yritän saada sen kasaan ennen tiistaita klo 22, koska silloin putoaa olympialaisten avauskiekko jäähän ja muutun hulluksi! :--)

Sain muuten Greyihin palautetta, että kuvien tekstit olivat liian pitkiä, niin yritän vähän lyhentää, vaikka juttua riittäisi.

***

Kello oli jo lähempänä yhtätoista ja kuorsasin vienosti kuuroille seinille.

Vihdoin heräsin kirkkaaseen auringonpaisteeseen, elettiin kesän viimeisiä lämpimiä päiviä, ainakin kun uskoi sammakon sanaan. En ollut valmis jättämään hyvästejä kesälle ja lomalle, tänään olisi ensimmäinen päiväni uudessa työpaikassani. Tosin tänään ei vielä tarvinnut kohdata 7-vuotiaita riiviöitä, vaan luvassa oli tuntien suunnittelua ja kouluun tutustumista.

Katselin vähän aikaa ympärilleni ja yritin hahmottaa missä oikein olin, sama oli käynyt jo koko viikon, sillä uusi asunto ei ollut vieläkään piirtynyt aivojeni ytimeen. Aina aamuisin mielessäni oli vain lapsuudenkotini vaalean sininen huone, mutta ei, en asunut enää siellä.

Väsymys oli ensimmäinen tunne, jonka tunsin, sillä olin siivoillut ja järjestellyt paikkoja myöhään yöhön. Puhtaat lakanat tuntuivat liian houkuttelevilta, mutta tiesin että olisi parasta nousta ylös, jotta koko päivä ei menisi hukkaan. Työpäivä alkaisi vasta iltapäivällä, joten olisi aikaa nauttia aamusta.

Vasen jalkani koski ensimmäisenä hieman viileään puulattiaan. Puu tuntui aivan ihanalta lämpimiä jalkojani vasten.

Tuntui oudolta olla vastuussa omasta elämästään ja tekemisistään. Vapaus tuntui ihanalta ja mieleni teki vain venytellä käsiä ja jalkoja ja jäädä sänkyyn makaamaan... Ei, mieleni teki liian paljon höyryävää kupillista vaniljateetä.

Laitoin läppärini päälle, aikeissa jatkaa kuvaustani, jonka laittaisin myöhemmin Facebook-profiiliini. Opettajana pitäisi varoa, mitä kirjoittaa ja millaisia kuvia laittaa, ettei kävisi niin kuin sille yhdelle työntekijälle, joka sai Facebookin takia potkut työpaikastaan.

Istuin puupökkelönä uuden karhealla sohvalla ja haistelin ihanaista vaniljan tuoksua.

No niin, ajattelin.

Basic Information: Sex: Female Birthday: 5. huhtikuuta 1984 Hometown: Thunder Bay, Canada...