Tämä on osa, jota kaikki tulevat vihaamaan ja itsekin vihaan, mutta jostain kieroutuneesta syystä haluan tehdä näin, koska elämä ei mene ikinä niin kuin on suunniteltu. Harmi, että Olivia ja Tyler joutuvat sen kokemaan. Tämä on myös testi minulle kirjoittajana tai oikeastaan ensi osa enemmänkin.

Pyydän, että laitatte tämän musiikin taustalle, se kymmenkertaistaa tuon lopun. Kiitos!

Mutta nyt lukemaan....

***

Minun oli aivan pakko selvittää mitä ihmettä Tyler salasi minulta ja soitin hänen työpaikalleen Tylerin ollessa kaupassa.

”Olivia Day tässä jälleen... Niin, Tyleriä jäi vaivaamaan, että saiko hän sen huomisen vapaaksi, raukka kun ei enää ole varma asiasta.” naurahdin puhelimeen.

 ""Kyllähän hänellä on huomenna vapaata."

”Kiitos, kerronkin hänelle ettei turhaan tule töihin.” vastasin kohteliaasti ja lopetin puhelin vielä muutamien toivotusten jälkeen.

Mielenkiintoista, ajattelin ja laadin suunnitelman.

 

(Kuva, jossa Tylerin selkää ja Olivia opettamassa Ravenia kävelemään. Jostain syystä ei näy, en ymmärrä miksi.)

Olin juuri leikkimässä Ravenin kanssa, kun Tyler tuli kotiin kauppakassin kanssa. Hän laittoi tavarat paikoilleen, mutta jouduin ohjastamaan häntä, sillä arvasin hänen laittavan tavarat ihan väärään järjestykseen.

Tyler katseli minua ja Ravenia hieman surumielisen näköisenä, keskityin kuitenkin Raveniin, sillä en voinut enää katsoa Tyleria samalla tavalla kuin ennen, en ennen kuin saisin hänen salaisuutensa selville.

 

 Ravenin kanssa oli niin helppo olla, hän ei valehtelisi, hymyilisi vain. Hän oli niin rauhallinen ja kuunteli ja katseli maailmaa lapsensilmillään. Joskus toivoin, että voisin vaihtaa paikkaa hänen kanssaan. Elämä ei ollut enää niin helppoa.

Laskin keltaisen auton lattialle Ravenin selän taakse, jostain syystä tyttö halusi leikkiä autoilla eikä nukeilla.

”Höppänä, katso tänne.” sanoin nauraen Ravenille, kun hän yritti etsiä lelua sivuiltaan ja edestään.

Kun hän vihdoin löysi lelun oli pienet kasvot täynnä hymyä.

Jätin Ravenin leikkimään ja Louien nukkumaan ja menin istumaan sohvalle Tylerin viereen.

”Näytät hirveän väsyneeltä, onko kaikki kunnossa?” kysyin aidosti huolestuneena. Tyler tuntui olevan nykyään kuin varjo entisestään, hän ei edes jaksanut kinastella kanssani! Olisiko salailu vienyt miehen voimat?

”Voin ihan hyvin.” Tyler vain sanoi ja hänen kasvonsa näyttivät niin kalpeilta.

”Oletko varma? Et kai salaa nyt minulta jotain?” utelin vielä, koska en todellakaan halunnut käyttää suunnitelmaani, se tuntui niin väärältä.

”Äh, olen ihan kunnossa. Tai no jätin vessanpöntön rinkulan ylös ja ai että se vaivaa minua... Jäytää sisintäni ja korventaa sydäntäni.” Tyler sanoi täydellisellä pokerinaamalla.

En voinut itselleni mitään ja rupesin nauramaan. Ravenkin tuli olohuoneeseen, hän ei tykännyt olla yksin. Hän mieluummin vain katseli samassa huoneessa missä joku muukin oli, kuin leikki yksin.

Illalla nukahdin melkein heti sänkyyn mentyäni, koska olin aivan poikki. Oli vaikeaa antaa asioiden tapahtua niin pitkään, mutta mitä viimeisillään raskaana olisin voinut tehdä? Pelkäsin totuutta. En halunnut tietää, mutta toisaalta en voinut elää epätietoisuudessa. Minun oli pakko tietää, mutta pelkäsin että tulisin pettymään.

Tylerin ajatuksia:

Sinä yönä en saanut unta, ajattelin Oliviaa, Ravenia ja Louieta. Mikä ihana perhe minulla olikaan ja mikä salaisuus minulla silti oli. Minun olisi pakko kertoa pian... En vain tiedä miten kertoisin, tulisin särkemään jokaisen sydämen. En halua tehdä sitä. Haluan vain palata takaisin alkuun, siihen päivään kun tapasin Olivian. Siihen päivään, kun sydämeni ensimmäistä kertaa täyttyi valolla. Miksei kukaan kertonut tämän olevan näin vaikeaa?

Samassa Raven rupesi itkemään lohduttomasti lastenhuoneessa. Heräsin ja olin jo nousemassa, mutta Tyler sanoi tukahdetulla äänellä menevänsä itse.

Tyler:

Aivan kuin olisin täyttynyt rakkaudella, kun laitoin käteni Ravenin kyljille ja nostin tuon pienen ihmisen syliini. Raven lopetti itkemisen samantien, kun koskin häneen. Ihmeellistä, miten noinkin pienenä jo tietää kenen kanssa on turvallista.

”Et edes tiedä kuinka ihana pieni olento olet”, puhuin Ravenille, mutta tämä vain hymyili ja napitti pienillä ruskeilla silmillään. ”Näitkö painajaista? Älä huoli, on silti ihan turvallista mennä nukkumaan.” sanoin ja halasin vielä Ravenia, kunnes laitoin hänet takaisin kehtoon.

Louie nukkui kuten melkein kaksi kolmasosaa ajasta.

Minun on pakko kertoa pian.

Aamulla heräsin ennen Tyleriä ja annoinkin hänen nukkua, olihan sentään hänen vapaapäivänsä. Eri asia pitäisikö hän sen vai lähtisikö ”töihin”. Jos hän lähtisi jonnekin, niin vakoilisin häntä niin kauan, kunnes saisin totuuden irti.

Oli se sitten totuus, josta pitäisin tai totuus, jota vihaisin. 

 

Olin juuri nousemassa pois pöydästä ja korjaamassa lautastani, kun kuulin heleän ja pirteän äänen ovelta. Käännyin katsomaan ja hymyilin leveästi nähdessäni pikkusiskoni.

”Kiitos kun pääsit tulemaan.” sanoin ja Winona vain nyökkäsi hymyillen.

 

Vein lautaseni tiskialtaaseen ja otin Winonalle lautasellisen munakasta ja istuimme molemmat pöydän ääreen.

”En voi uskoa, että Tyler pettäisi sinua, se ei vain ole hänen tapaistaan.” Winona ihmetteli suu pyöreänä ja pudisteli samalla pienesti päätään, mutta huomasin etteivät hänen hiuksensa liikkuneet lainkaan pään mukana. Lakkaa, ajattelin ja naurahdin. 

 

 

”En minäkään, paitsi nyt en oikein voi muutakaan, en keksi mitään muuta selitystä.” sanoin hiljaisella äänellä, koska kuulin ääniä makuuhuoneesta. Mielessäni myllersi jälleen noin tsiljoona ajatusta, enkä pystynyt pitämään yhdestäkään kiinni.

 

 

Tyler tuli haukoitellen huoneeseen ja ei ensin edes huomannut Winonaa.

”Heippa Ty!” Winona sanoi pirteästi ja käännyimme molemmat katsomaan. En voinut olla ajattelematta, että Tyler oli niin väsynyt, koska ei öisin saanut unta tunnontuskiensa takia. Niin sen oli pakko olla.

 

 

Jätimme nopeasti Tylerin syömään yksin ja kävin hakemassa Louien kehdostaan, sillä Winona ei ollut vielä nähnyt ihanaa poikaamme.

”Louie, sano tädille moi!” Winona yritti, mutta Louie vain tuijotteli seinää. Olin viettänyt lasten kanssa enemmän aikaa kuin ikinä olisin uskonut, koska toisinaan vain heidän kanssaan pystyin ajattelemaan muitakin asioita, kuin Tyleria.

 

  

Annoin Louien Winonan syliin ja menin itse laittamaan astioita astianpesukoneeseen. Samalla katselin Winonaa Louien kanssa. Hieman kömpelöähän se oli, mutta löysin samalla Winonasta aivan uusia puolia, joiden en edes tiennyt olevan hänessä, sillä jo pienestä hän oli sanonut ettei haluaisi lapsia.

 

”Louie, on tädin mielestä yhtä söpö kuin täti itse oli pienenä.” Winona höpötteli ja en voinut olla naureskelematta laittaessani astioita koneeseen, kumarruin tasojen taakse niin ettei Winona voinut nähdä minua.

 

 

Sain tiskit korjattua ja Winona antoi Louien minulle ja hyppeli itse lastenhuoneeseen tervehtimään Raveniä. Seurasin itsekin perässä ja laitoin Louien takaisin kehtoonsa, jossa poika tuntui viettävän kaikki hetket,. Olin toisinaan ihan ymmälläni, kaksi niin rauhallista, hiljaista ja vähään tyytyvää lasta. Olin päässyt vähällä.

 

Istuin hetkeksi alas, vaikka minusta tuntui, että kohta Tyler ilmoittaisi lähtevänsä töihin ja minä lähtisin vakoilureissulle. Winona ja Raven tulivat paremmin kuin hyvin toimeen, mistä olinkin iloinen sillä pystyin jättämään lapset huoletta siskoni huomaan.

Äiti oli joutunut pian häiden jälkeen hoitoon, sillä hän todella luuli isän olevan vielä elossa, mutta ainakin kuulemani mukaan hän voi nykyisin ihan hyvin, kun lääkitys oli kohdallaan.

 

 

Olin aivan oikeassa. Pian Tyler ilmestyi aivan selkäni taakse.
”Pitäkää te naiset ja poika hauskaa tänään, minä lähden nyt töihin ja tulen varmaan parin tunnin päästä jo kotiin, ei pitäisi olla tänään mitään ihmeellistä.” Tyler sanoi ja vilkutti Ravenille.

 

Mutisin heipat ja nousin ylös heti, kun Tyler meni pois näköpiiristä.

 

 

Yritin seurata häntä sopivan matkan päästä ja pelkäsin koko ajan, että hän katsoisi taakseen ja näkisi minut. Hän tulisi olemaan niin pettynyt minuun, jos saisi tietää aikeistani... Nyt ainakin näytti siltä, että Tyler oli menossa töihin, koska lähti oikeaan suuntaan.

 

  

Näytin varmasti aivan idiootilta, kun pujahtelin piiloon vaikka minkä esineiden taakse... Puiden, postilaatikkojen, roskatynnyreiden, puhelinpisteiden...

 

 

Tulimme Tylerin työpaikan kohdalle, mutta matka ei vain pysähtynyt siihen. Se jatkui. Jotain oli tekeillä ja tunsin pienen piston sydämessäni. Tänne hänen olisi pitänyt jäädä! Sitä ei tapahtunut, joten oli aika jatkaa matkaa. Jalkani tuntuivat painavilta, kun nousin penkiltä ylös.

 

 

Seurasin pitemmän matkan takaa, kun Tyler meni suureen valkoiseen rakennukseen sisälle. Jokin puristi sydäntäni, koska nyt vasta tajusin, että jokin voisi olla pahemminkin vialla. Kävelin tärisevin jaloin lähemmäs rakennusta ja sain pienellä puistoalueella riutuneen vanhemman naisen. Hän istui penkillä aamutakki yllään ja vain tuijotti. Hän oli kuin varjo.

 

 

Tämä paikka oli sairaala.

 

Keräsin rohkeuteni ja astuin sisälle tähän ankeaan ja hirveän hajuiseen rakennukseen ja muistot isästäni valtasivat mieleni, mutta vain hetkeksi. Oli aika koota itsensä ja kysyä mitä varten Tyler oli tänne tullut. Yritin etsiä katseellani Tyleriä, mutta en nähnyt häntä.  

 

 

”Hei?” kysyin varovaisesti, koska palvelupisteen sairaanhoitaja-asuun pukeutunut nainen tuijotteli aivan muualle kuin minuun. ”Etsin Tyler Daytä, hän on mieheni.”jatkoin asiani loppuun ja tunsin itseni valtavan hermostuneeksi, koska halusin jo saada tietää totuuden.

 

”No mutta hei! Näytättepä te hyvältä tänään!” työntekijä hihkui ja olin hieman ymmälläni, koska en ihan ollut tottunut tälläiseen palveluun. ”Voisin katsoa koneeltani, mikä teidän nimenne on?”

 

 

”Olivia Day.” sanoin melkein kuin kuiskaten ja sairaanhoitaja Holbyksi itsensä esitellyt nainen istuutui tietokoneensa äärellä.

”Juu, täällä lukee miehenne tiedoissa teidän nimenne lähiomaisen kohdalla, joten voin hyvillä mielin kertoa, että miehenne meni kolmanteen kerrokseen ja voitte kysyä sieltä enemmän informaatiota.” sairaanhoitaja Holby sanoi hieman liiankin iloisella äänellä.

 

 

 

Lähdin kohti portaita ja jokainen askelma tuntui hirveän korkealta ja vaikealta saavuttaa. En halunnut ajatella yhtään minkä takia Tyler oli täällä. Oliko hän rampannut täällä kaiken tämän ajan eikä kertonut minulle mitään!

 

Huokaisin, kun portaat alkoivat loppua. Kohta olisin siellä missä en haluaisi olla, mutta koska pelot oli voitettava, niin en voinut muuta kuin jatkaa.

 

 

Vaaleat kesäkenkäni osuivat kolmannen kerroksen kivilattiaan kepeästi, vaikka oikeasti jalkani tuntuivat betonilta.

 

  

Näin uuden palvelutiskin sekä ankean huoneen, joka näytti erittäin ahdistavalta. En ollut aivan varma halusinko tietää mikä osasto tämä oli.

”Hei, olen Olivia Day ja etsin miestäni Tyler Dayta.” sanoin rauhallisella äänellä.

 

Jostain syystä vastaanottovirkailija näytti erittäin iloiselta ja jopa nauroi. Tuntui kummalliselta nähdä hänen nauravan, ei sairaaloissa naureta. Siellä murjotetaan ja itketään.

”Sinä olet se kuuluisa Olivia, olen kuullut sinusta paljon ja kuulostat todella hauskalta ja iloiselta ihmiseltä. Kumpa itsekin pystyisin samaan. Olen muuten Emily.” mustahiuksinen nainen sanoi, mutta vakavoitui sitten. 

 

”Et satu tietämään missä mieheni on? Tai minkä takia hän edes on täällä?” kysyin nopeasti. Minua ei voinut vähempää kiinnostaa tutustuminen johonkin Emily-nimiseen sairaanhoitajaan, joka oli vielä hirveän kauniskin. 

 

 

”Valitettavasti en voi sitä kertoa, koska Tyler itse ei ole halunnut sinun tietävän. Joten minulla ei ole mitään valtaa kertoa, olen pahoillani.” Emily vastasi aidosti huolestuneen näköisenä. Tämä ei tiennyt hyvää.

 

”Oletko nyt aivan tosissasi? Etkö mitenkään voi edes vihjata minulle mikä Tylerillä on tai ei ole?” kysyin mutristaen suutani, mutta Emily vain pudisteli päätään.

***

Kahden tunnin kuluttua

 

Esitin urheaa, kun saavuin kotiin ja sanoin vain Winonalle, että hän voi mennä ja että selittäisin asiat myöhemmin. Pistin lapset nukkumaan päiväunia ja heittäydyin itse sängylle.

 

 

Tämä ei voi olla totta, onko Tyler jotenkin sairas? Vakavasti? Vai onko se jotain noloa, mitä hän ei ole uskaltanut minulle kertoa. Ajatukset vilisivät päässäni niin nopealla tahdilla, että korvissani aivan suhisi. Makasin vain aloillani, kunnes jäseneni alkoivat puutua.

 

Vaihdoin asentoa ja käperryin kohti Tylerin puolta sängystä. Odotin vain, että Tyler tulisi kotiin. En tiedä missä hän oli, mutta ei kai sairaalassa niin kauan menisi? Kuulin Ravenin itkevän, hän ei nykyisin enää halunnut nukkua päiväunia, vaan alkoi melkein heti itkemään.

 

 

Koska halusin itse muuta ajateltavaa ja Raven näytti oikein pirteältä, jatkoimme kävelemisen harjoittemista. Sain ajatukseni vihdoin pois Tylerista ja tästä koko sotkusta ja pystyin jopa nauramaan ja siitä sain kiittää Ravenia.

 

 

Muutama horjuva askel ja Raven oli jo luonani, hän käveli! Vartin Raven jaksoikin keskittyä ja sitten alkoi taas ihan muut asiat kiinnostaa, mutta ainakin ensimmäiset askeleet oli otettu, ehkä vielä jonain päivänä käveleminen alkaisi kiinnostamaan enemmän kuin konttaaminen pölyisellä lattialla.

 

 

Otin itkevän Louien syliini ja Raven alkoi kaivelemaan lelulaatikkoa. Louie ei juurikaan itkenyt eikä muutenkaan pitänyt numeroaan itsestään, hän oli hieman erilainen kuin Raven. Raven halusi usein huomiota, mutta kyllästyi sitten aika pian.

 

 

Louien rauhoittamisessa meni jonkin aikaa ja mieleeni palasi taas Tyler. Vihdoin Louie nukahti syliini ja laskin hänet takaisin kehtoonsa.

 

 

Leikin hetken Ravenin kanssa, kunnes menin takaisin sänkyyn kieriskelemään kurjuudessani. En ehtinyt kuin hetken maata, kun kuulin oven käyvän ja pian Tyler tulikin ovensuuhun.

”Hei kulta.” Tyler sanoi ja en voinut sille mitään, aloin itkemään.

 

 

”Mikä sinulla on? Liv, miksi itket?” Tyler kysyi huolestuneena ja istui sängynreunalle.

”Näin...sinut siellä...sairaalalla.” nyyhkytin katkonaisesti ja en edes ymmärtänyt miten hölmöltä vaikutin.

”Liv...” Tyler huokaisi ja vilkaisi sitten lastenhuoneen suuntaan. ”Mennäänkö olohuoneeseen juttelemaan, ettei Raven kuule?” hän ehdotti ja nyökkäsin vain.

 

  

”Liv, en tiedä miten tämän kertoisin... En....” Tyler sanoi ja murtui sitten. ”Liv, rakastan sinua niin paljon, että en olisi koskaan uskonut rakastavani ketään näin paljoa.” Tyler jatkoi vaivalloisesti.

 

 

En voinut edes katsoa Tyleriin päin, koska minuakin rupesi jo itkettämään vaikken tiennyt mitä oli tulossa. ”Sano pois, minua alkaa vain pelottamaan, että jokin on todella pahasti vinossa. Eihän ole Ty? Sano ettei ole.” sanoin totisena ja tunsin kuinka alahuuleni alkoi väpättämään.

 

 

”Olen pahoillani Liv, en voi sanoa niin. Olen ollut kummallinen jo kauan. Se johtuu siitä, että minussa on ollut jotain vikana, on edelleen...” Tyler sanoi painaen päänsä kohti lattiaa. Pudistelin päätäni.

”Ei, ei ei.. Ty, älä vain sano...” kuiskasin sitten vaikeroiden.

 

”Olivia, minulla on syöpä.” Tyler henkäisi, muttei itkenyt, hänen äänensä oli tukahtunut ja raskas, mutta hän ei itkenyt. Hän oli itkenyt jo niin paljon, että oli väsynyt itkemiseen. ”Olen kuolemassa siihen, Liv. Se on levinnyt liian laajalle.”

 

 

”Eii, Tyler, ei. Miksi... miksi...” melkein huusin läpi kyynelten, kun itkin kasaan käpertyneenä lattialla. Pahin painajaiseni oli käymässä toteen.

 

”Älä itke kulta, meillä on vielä aikaa. Vain vähän, mutta on kuitenkin. Ajattele kaikkea mitä olemme yhdessä kokeneet näiden vuosien aikana. Se on enemmän kuin monet muut saavat. Älä itke, kulta. Liv...” Tyler kuiski korvaani, kun oli ensin nostanut minut vahvaan syleilyynsä.

Tuntui kuin jalkojeni alla ei olisi ollut mitään.

 

Itkin lohduttomasti ja tärisin. Hyvä, että pysyin pystyssä. Tämä ei voinut olla tapahtumassa. Aika pysähdy, mene taaksepäin, vuosia taaksepäin. Siihen hetkeen, kun tapasin Tylerin.

 

 

Aika ei mennyt eteenpäin, siinä seisoin itkien ja Tyler piti vyötäisiltäni kiinni ja kuiski lohduttavia sanoja. Ne eivät lohduttaneet. Kuiskin vain sanaa miksi. Miksi juuri Tyler?

---

Itkin tuossa lopussa.. Olen niin herkkä ja vielä kun tuo auuuuu-kohta tuosta musiikista osu tuohon loppuun, niin.... Hui. Mitä piditte? 

Itse olen tyytyväinen vain tuohon loppuun, jollain kieroutuneella tavalla rakastan sitä... Olenpas hirveä ihminen.

Suunnittelin jo ennen Olivialla pelaamistani, että ensimmäisen sukupolven teema on läheisen kuolema ja siitä selviäminen, anteeksi kun teen näin. :(