Tämä on nyt sitten viimeinen tämmöinen kuhan elellään osa, ennen kuin hommaan tähän jotain jännitystä. Mitään älyttömiä juonenkäänteitä ei ole tulossa, koska haluan pitää tämän realistisena!

Mutta nyt tähän diipadaapa hei saimme lapsen-osaan ja kaikki on kivaa ja tämä tarina on tylsä -osaan, johon taidan kyllä yrittää saada jonkun cliffhangerin :--D

***

Joskus on vain hyvä olla, oleskella vailla murheita ja unohtaa riidat ja ikävyydet.

Neljä kuukautta kulki ohitse kuin satunnainen kaatosade, jonka jäljiltä maa lainehtii vedestä. Onneksi talossamme ei siis lainehdi vesi, vaan hieman kireä tunnelma, joka kasteli iloisen ja onnellisen odotuksen. Sytytin takkatulen lämmittämään mieltäni.

Minusta oli tullut entistä kenkumpi raskauden edetessä ja sen oli saanut huomata Tyler.

Tunsin kuinka lämpö kutitteli sormenpäitäni ja pian alkoi polttaa. Kiskaisin käteni kauemmas ja mieleni palasi edelliseen iltaan, kun konflikti oli suurimmillaan. Saimme silloin massiivisen riidan aikaan, joka alkoi siitä kun Tyler otti valtavan kupillisen jäätelöä.

"Nyt viet sen pois, oikeasti! Et sä voi syödä jäätelöä, kun mäkään en voi! Saan siitä ilmavaivoja ja sun pitäis se tietää!"

Sitten riita paisui ja paisui kuin pullataikina, mutta kumpikin pyysi anteeksi. En siltikään tiedä, mitä Tylerin päässä nyt kulkee.

Illan alkaessa jo hämärtyä vaihdoin yövaatteet päälle, kohta alkaisi televisioputki, jonka kruunaisi CSI New Yorkin jakso. Tyler oli ollut koko päivän toimistolla keräämässä tavaroitaan omasta pienestä nurkkauksestaan, sillä hän otti loparit. Työ oli aivan liian kaukana, eikä siirtoakaan tippunut.

Seisoin uusitun lastenhuoneen kehdon edessä ja pohdin vain yhtä asiaa, olisiko vauva sittenkään tyttö? No ei olisi kovinkaan vaikea tehtävä hankkia uusia petivaatteita ja koristetyynyjä.

Laskettuun aikaan oli enää jäljellä muutama viikko ja lapsi saattaisi tulla aikaisemminkin ulos, ainakin jos uskoi lääkäriäni. Tuntui omituiselta, että kohta olisimme vastuussa pienestä lapsesta. Olisi pakko muuttaa tapoja, riidellä ei saisi niin usein. Joka päivä kinastelimme jostain, mutta usein pilke silmäkulmassa.

Sitähän ei lapsi ymmärtäisi.

***

"Au.. Au au au! Että jaksaa potkia. Tyler, ollaanko me sujut?" kysyin, kun vihdoin ja viimein mies rojahti sänkyyn viereeni pitkän ja raskaan työpäivän jälkeen.

"Kai. Ei tässä jaksa riidoissakaan olla. Olipa raskasta jättää se kehno työ taakse, tosin nyt pitäisi löytää uusi tilalle. Teddy tarjosi minulle vielä läksiäiskaljat, siksi tulin vasta nyt." Tyler sanoi masentuneena.

"Tiedätkö, olen ollut tuolla töissä siitä lähtien kuin valmistuin! Lähes yhtä kauan, kun olen ollut sinun kanssasi. Se on pitkä aika, Liv." Tyler sanoi liikuttuneena ja tiesin, että hän oli rakastanut työpaikkaansa yhtä paljon, kuin sitä vihasikin.

"Voi Ty... Joskus vain täytyy päästää irti asioista mitä rakastaa ja lähteä etsimään uutta ja parempaa. Nyt oli sellainen hetki, olen varma, että löydät jonkun paremman paikan, ansaitset sen." yritin parhaani mukaan lohduttaa, mutta tiesin että ei ollut helppoa päästää irti jostain mikä oli ollut niin kauan osa elämää.

"Onneksi minulla on vielä se asia, jota rakastan kaikista eniten." Tyler sanoi ja veti minut lähelleen ja nuuhki hiuksiani. "Jääkiekko", hän kuiskasi korvaani ja rupesin nauramaan.

"Olemme oiva pakkipari, Olivia Day." Tyler jatkoi ja en voinut olla eri mieltä. Olimme epätasapainoisen tasapainoinen, minä olin hyökkäävä puolustaja ja Tyler enemmänkin puolustava puolustaja ja yhdessä Tyler toi minusta esiin parhaimmat ominaisuuteni ja varmisti samalla selustani paikkaamalla virheeni.

***

Kuten näette mahani ei ollut niin iso, kuin ehkä joillain, mutta aivan tarpeeksi siinä oli kantamista. Odotin synnytystä innolla, sillä ainaiset selkäkivut alkoivat syödä naista ja pahasti.

"Tyler, mitä teet?" kysyin keittiössä kököttävältä mieheltäni.

"Etsin töitä, Olivia, etsin töitä." Tyler huokaili lehden takaa, vaikka todellisuudessa luki säätiedotusta sekä silmäili urheiluotsikoita seuraavalta sivulta.

Tyler oli etsinyt nyt muutaman päivän oman alansa töitä, mutta niitä ei tuntunut olevan ja oli laajentanut hakuaan muihinkin aloihin, joilla vain pystyisi nykyisellä koulutuksellaan työskentelemään.

Otin kulhollisen kananuudelikeittoa ja istuuduin Tylerin viereen.

"Löytyykö mitään, edes mitään harkittavan arvoista?" kysyin sitten uteliaana ja yritin vilkuilla lehteä.

Tyler kääntyi tuolissaan ympäri ja käänsi sivut työpaikkailmoituksien kohdalle.

"No täällä etsitään toimittajaa talousosastolle. Tässä lukee, että kokemusta lehtialalta suositellaan, mutta jos löytyy liiketalouden tutkinto ja kokemusta siltä tasolta, niin sekin riittää.... Ahaa, ylenemismahdollisuudet hyvät." Tyler luki pää kallellaan.

"Ty, tuohan kuulostaa oikein hyvältä! Mikset hakisi? Tuo lehti on erittäin hyvätasoinen ollakseen kaupunkilehti, suosittelen hakemaan!" innostuin jo hieman, mutta en viitsinyt näyttää innostustani kauheasti ulospäin, sillä Tyler ei oikein näyttänyt innostuvan.

"Hmm, no voisinhan minä toki hakea, ei kait se tapa." Tylerkin mumisi lopulta.

Huimauskohtaukset olivat valitettavan tuttuja ja kun siihen yhdisti erittäin väsyneet jalat ja selän, niin ei ollut herkkua tyhjentää tai täyttää tiskikonetta. Sain vaivoin keittolautasen koneeseen.

"Tyler, en kohta enää jaksa tätä." sanoin herkässä mielentilassa ja hyvä etten ruvennut itkemään. Tämäkin oli oikein tuttua puuhaa, mutta Tyler jaksoi aina lohduttaa ja saada mieleni paremmalle tuulelle.

"Katso valoisia puolia, olet jaksanut jo melkein 9 kuukautta, niin eihän siinä tunnu pari viikkoa missään!" hän sanoi ja mieleni teki hutkaista Tyleriä korville.

"Eihän tunnu pari viikkoa missään? KYLLÄ TUNTUU!" tiuskaisin, mutta rupesimme molemmat nauramaan.

***

En jaksanut mennä nukkumaan, kun vasta puolilta öin, katselin televisiosta mitä sieltä nyt sattuikin tulemaan, en edes muistanut enää, koska sieltä ei oikeasti tullut mitään muistamisen arvoista. Illat olivat usein aika vaikeita, sillä en millään saanut unta, kun mahan asukki piti omaa show'taan.

"Nukutko sä?" kuiskasin Tylerille, mutta en saanut vastausta. Huomenna olisi viimeinen aika synnytysvalmentajalle ja suoraan sanottuna käynti hirvitti hieman, sillä oikeasti synnytys on todella lähellä.

Heräsin keskellä yötä järkyttävään mahakipuun. Ponkaisin itseni pystyyn ja mietin olisiko nyt se h-hetki? Nytkö se vauva syntyy! Pitäisi herättää Tyler, ajattelin, kunnes mahastani kuului valtava murina.

Nälkä! Pakko mennä syömään.

Hölkkäsin kohti keittiötä kiitollisena siitä, ettei synnytys alkanutkaan, vaan se oli Uwe joka ilmoitti kuolevansa nälkään. Niin siis Uwe on mahani nimi, nimesimme kerran high-schoolissa kaveriini kanssa mahamme ja siitä lähtien on mahani ollut Uwe eikä pelkkä maha.

Miten ihana tunne onkaan laittaa suuhunsa syömistä, silloin kun on hirveä nälkä! Rakastan syömistä, ainakin juuri nyt. Kauhoin muroja kaksin käsin suuhuni ja rouskuttelin sydämeni kyllyydestä. Mikään ei ole parempaa kuin yösyöminen!

***

Aamulla herätessäni paistoin itselleni kunnon kasan räiskäleitä ja toivotin Tylerille onnea työhaastatteluun. Paikka oli jaossa mahdollisimman pian, joten seuraavana päivänä hakemuksen vastaanottamisesta tuli jo puhelu ja kutsu kävi.

Valmennuksen jälkeen harjoittelin hengitystä käyttäen apuna balettitankoa, kuten ohjaajani oli neuvonut. 

Lähdin tangolta vaihtamaan hikiset urheiluvaatteet puhtaampiin...

 Kunnes tunsin sen. Supistukset olivat alkaneet ja ne olivat hyvin voimakkaita ja tulivat tiuhaan tahtiin. Tyler oli edelleen työhaastattelussa ja olin aivan yksin. Puhelinkin oli niinkin kaukana, kun aivan toisella puolella taloa.

Ei auttanut muu kuin synnyttää siihen paikkaan. (joojoo, realistisessa tarinassa ei näin tapahtuisi, mutta kun en jaksanut enää lavastaa mitään sairaalaa, kun muutenkin tuli synnytys yllätyksellisen aikaisin O_O)

"Aaauu, TULEJO! TULEJO! Ainiin ei tämä ole Harry Potter, tuosta ei ole mitään apua, herranjestas joudunko pykäämään sen lapsen AAA tähän?!" huusin tuskissani ja yritin ties mitä poppaskonsteja.

Silloin tiesin, että maailmaan oli tulossa erittäin vahvatahtoinen lapsi, joka olisi kyllä perinyt molempien vanhempiensa itsepäisyyden.

Siinä hän nyt oli, käsivarsillani ja yritin parhaani mukaan tukea sormillani pientä päätä, mutta tuntui niin vaikealta, koska olin tunnekouhujen valtaama. Pieni tyttövauva, joka peri kaiken isältään, hiusten värin sekä silmien värin. Ei se mitään, rakastan vaaleita hiuksia ja siihen yhdistettynä ruskeita silmiä, koska kyseinen yhdistelmä on harvinainen.

Sitten hän itki ensimmäistä kertaa lohdutonta itkuaan ja tuntui kuin olisin tehnyt jotain niin hienoa, ettei mikään tunne koskaan olisi niin hieno.

Olin niin väsynyt, että katsoin parhaaksi pistää tytön kehtoonsa, katsoin ettei hän voisi tukehtua mihinkään eikä muutenkaan satuttaa itseään.

Menin hetkeksi lepäämään ja asensin herätyksen puolen tunnin päähän, mutta ennen sitä Tyler tuli kotiin ja katseli kummissaan peittoa mahani kohdalta.

"Olivia... Olivia-kulta herää.." hän puhui ja korotti aina hieman ääntään.

"Sain sen työn!" Tyler hihkaisi, kun heräsin, mutta tiesin että minulla oli parempia uutisia.

"Onneksi olkoon, Tyler! Olet muuten nyt isä, saimme tytön!" nauroin ja Tyler nappasi minut syliinsä.
"Haluatko nähdä hänet?" jatkoin hymyillen.

Nostin tytön syliini ja Tyler ei oikein tiennyt mitä tehdä, joten hän vilkutti.

"Raven Isobel Day, eikö se olisi hyvä nimi?" kysyin Tylerilta. Olin miettinyt nimiä jo melkein sen yhdeksän kuukautta, mutta mikään nimi ei kiehtonut minua enemmän, kun Raven. Raven Day ei tosin kuulostanut kovinkaan hyvältä, mutta tarpeeksi hyvältä minun korvaani.

"Hei Raven!" Tyler hihkui ja en ole aivan varma, mutta aivan kuin hän olisi itkenyt.

***

Kuukauden kuluttua

Olin ollut kuukauden äiti ja tuntui kuin olisin puhjennut kukkaan. En enää kaivannut työtäni, niin kuin olin tehnyt äitiysloman alun. Toki kaipasin luokkani oppilaita, mutta tiesin että he pärjäisivät mainiosti ilman minuakin. Olin päivät pitkät Ravenin kanssa ja Tyler viihtyi hyvin uudessa työssään.

"Hei pikkuinen, niin sinä! Äitin pitäisi varmaan pistää sinut nukkumaan." puhelin ja katselin, kun Raven heilutteli pieniä käsiään ja jalkojaan tuhisten kuin pieni siili. Kiltimpää ja puhdas sieluisempaa lasta oli vaikea hakea, ainakin näin äitinä ajattelin niin.

Osasin jo tukea päätä paremmin kuin aikaisemmin ja toivoin etten ollut aiheuttanut mitään niskavammaa lapselleni niinä ekoina päivinä.

"Tule tänne, pikkuinen." puhuin jatkuvasti Ravenille, varsinkin kun olimme kahdestaan kotona.

Joskus tuntui kuin Raven olisi ymmärtänyt minua ja nähnyt syvemmällekin, kun hän katsoi niillä suloisilla nappisilmillään minua silmiin.

"No niin, kiltti tyttö, nyt mennään nukkumaan." mutisin silittäen tytön päätä ja suikkasin pienen pusun hänen pehmeään ja lämpimään otsaansa.

"Vihdoinkin se tyttö nukahti." sanoin huokaisten, kun oikaisin itseni sängylle lepäämään. Tylerkin tuli töistä juuri sopivasti ja päätti tulla hetkeksi lekoilemaan sängylle, ennen kuin menisi pihatöihin, piha oli ihan katastrofi rakentamisen jälkeen ja Tyler oli päättänyt kunnostaa sen, nyt kun kevät oli tullut ja lumi sulanut pois tieltä.

"Pitäisiköhän meidän mennä naimisiin Olivia Irene Day?" Tyler kysyi yllättäen ja istui edelleen sängyn laidalla. Kysymys yllätti minut täysin, sillä Tyler oli joskus sanonut ettei ehkä tahdo naimisiin, joten tämä oli uutta. Huolestuinkin hieman, koska ei ollut hänen tapaistaan tälläinen.

Meistä minä olin se, joka tekee aloitteet ja jopa pyytää naimisiin.

"Naimisiin? Oletko Tyler varma?" kysyin henkäisten ja sain nyökkäyksen vastaukseksi. "No siinä tapauksessa, ehdottomasti meidän pitäisi mennä naimisiin! Olemmehan aivan ihanan pienen tytön vanhempiakin!" julistin onneni kukkuloilla. Ei ihan perinteinen kosinta, jos tuo äskeinen edes sellainen oli.

"Siinä tapauksessa, Olivia Irene Day, tuletko vaimokseni?" Tyler kysyi ottaen kädestäni kiinni.

"Tulen! Tulen tulen tulen!" hihkuin riemuissani.

"Eiköhän tätä pitäisi hieman juhlistaa?" Tyler sanoi vihjaten.

Niin me juhlistimme.

Siinä me makasimme, kaksi universumin onnellisinta pakkia, meistä oli tulossa oikea pakkipari. Siis siis aviopari! Olin onnellisempi kuin ikinä, mutta nyt pitäisi ruveta suunnittelemaan häitä ja pukua.

"Voidaanko pitää pienet, mutta upeat häät?" kysyin Tyleriltä hymyillen niin leveästi, että suupieleni osuivat melkein otsaani.

"Voidaan, mitä ikinä haluat, pakkipari." Tyler hymyili.

***

Kuinka onnellisilta näytämmekään tuossa kuvassa, kumpa tulevaisuutemmekin olisi noin onnellinen, mutta ei se sitä taida olla. Olen silti onnellinen, olen kokenut paljon hyvää ja kaunista, minulla on lapsi ja ihana nainen, jonka kanssa menemme naimisiin. Nyt on aika nauttia kaikesta.

***

Tylerin ajatuksiin onkin hyvä lopettaa tämä osa. Jätin kuvia hirmuisesti pois ja tämä jäi vähän lyhyeksi, mutta koska ehdottomasti halusin saada osan ulos tänään, niin tässä nyt tulos :--D

Ensi osa tosiaan extra, jossa juhlitaan Olivian ja Tylerin häitä!