Istuin tavalliseen tapaan aamulla ulkona kirjoittamassa päiväkirjaani. Oli mitä kaunein aamu, aurinko paistoi lämpimästi ja puutarhani kukat tuoksuivat suloisesti, mutta tällä kertaa en kuitenkaan keksinyt mitään kirjoitettavaa, sillä ajatukseni lipuivat liki vuoden takaisissa tapahtumissa. Harvoin oli aamua jolloin en asiaa ajatellut eikä tämäkään siis ollut poikkeus. Huokaisin syvään ja katselin allapäin auki olevaa sivua. Olin teipannut alakulmaan veljeni kuvan, jossa tämä hymyili niin täynnä elämää ja onnea, tietämättä elämän nurjista puolista. Tässä kuvassa hän oli juuri alkanut seurustelemaan mukavanoloisen naisen kanssa.

En vieläkään ymmärtänyt miksi tapahtui niin kuin tapahtui. Olin kai edelleen kieltämisvaiheessa. Ei minun perheessäni voi tapahtua tälläistä, mutta niin vain tapahtui. Isäni yritti aina lohduttaa sillä, että tälläiset asiat tekevät meistä ihmisistä vahvoja. Niin kai, huokaisin aina, mutta sisimmässäni en tuntenut niin. Ei ollut oikein, että tapahtumasta ajateltiin niin. Ei se tehnyt meistä vahvempia, se teki meistä haavoittuvampia ja ajatuksistamme synkempiä. Elämä tuntuu upealta niin kauan kunnes se näyttää nurjat puolensa. Eniten minulla kävi sääliksi niitä pieniä suloisia lapsia.

Tiesin, että joskus minun täytyisi hyväksyä asia. Hyväksyä se, että veljeni sai aggressiivisen syövän eikä pystynyt sitä vastaan taistelemaan. Tyler, veljeni, oli aina niin iloinen ja täynnä elämää ja hänen elämänsä oli mallillaan. Kaunis vaimo ja kaksi ihanaa lasta, mutta sitten kaikki alkoikin menemään pieleen. Tyler kuoli ja Olivia (veljeni vaimo) murtui täysin. Hän muutti lasten kanssa pois kaupungista, koska kaikki täällä muistutti häntä liikaa elämänsä rakkaudesta. Hän muutti niinkin kauas kuin Michiganin osavaltioon ja heistä en ole sen koommin kuullut. En tiedä miltä Tylerin lapset näyttävät nyt, en tiedä millaisia persoonia he ovat, en tiedä mitään. Joka päivä haaveilen löytäväni heidät joskus, mutta Michigan on iso osavaltio. Päätäni alkaa särkemään tapahtuneiden asioiden pohtiminen ja nostan käteni ohimolleni.

Olen aivan rikki. Silloinen poikaystävänikin erosi minusta sen takia, koska ei uskonut että koskaan voisin päästää irti Tylerista. Vaikka Tyler olikin vain velipuoleni (meillä oli sama isä), niin hänestä oli tullut niin läheinen. Hänen kanssaan kävimme jääkiekko-otteluissa ja söimme karkkia niin paljon, että maha tuli kipeäksi. Nyt olen kuitenkin tavannut jonkun, johon haluaisin tutustua ja minun pitäisi ryhdistäytyä. En voi surra koko loppuelämääni veljeäni. Olivia voi, sillä Tyler oli sentään hänen miehensä ja lastensa isä. Ehkä minä toivun vielä?

// Sori nuo viivat ja muutenkin tönkkö kirjoitus, en ole kirjoittanut mitään vastaavaa sitten Dayn perheen. Kiva, jos jaksoit lukea! Tätä oli mukava tehdä, koska oli sopivan lyhyt :D